Muiden lapset..

..Aiheuttavat ristiriitaisia tuntemuksia. Mutta enimmäkseen he tuovat hymyn huulille, vaikka aiheuttavatkin viiltävän kaipuun omaa kohtaan. Se kaipuu on ehkä enemmänkin surua ja toivoa, ajoittain epätoivoa. Kaipuuta, siitä että voisi ihan oikeasti halata ja paijata omaa pientä ihmistä, koska ei sitä toisen pientä kehtaa mennä halailemaan ja pussailemaan sillä tavalla kuin omaa. Toisten lasten kanssa joutuu pitämään kuitenkin tietynlaisen etäisyyden. Tai ehkä se on jokin oma suojausmekanismi, kiinny siinä nyt sitten jonkun toisen pienokaiseen kun ei se ole omasi, niin varmasti tilanne repii sydämen rikki jossain vaiheessa. Ja hieman sama on, ettei toisen lasta voi komentaa samaan tyyliin kuin omaa komentaisi, vaikka näkeekin lapsen tekevän väärin, siinäkin on pieni kohteliaisuuskynnys.

Useasti huomaan, kuinka katselen kaupoissa ja juhlissa pieniä lapsia hymyillen. Juuri sillä tyylillä, että kesken lasten tuijotuksen tajuaa näyttävänsä tyhmältä ja heräävänsä taas aikuisten pöytäkeskusteluun, jotka juhlissa usein liittyvät juurikin lapsiin, jos pöydässä on useampi vanhempi. Eikä siinä ole mitään pahaa, päinvastoin, hyvä kun heillä on vertaistukea. Toivoisin kovasti, että jos meitäkin joskus onnistaa, niin edes joku tutun tutun tuttu olisi samaan aikaan raskaana. Eikä niin, että vaunuttelet ypöyksin ilman ketään tuttua vaunukaveria tai ketään kenen kanssa vertailla hoitoalustojen värejä saati vaippamerkkejä. Että olisi joku, joka jaksaisi käydä läpi niitä tuntemuksia. Hieman samanlailla kun nyt toivoisi, että edes joku olisi samassa tilanteessa, ettei olisi niin yksin. Itsensä tuntee jotenkin huonommaksi, kun ei saa lasta, vaikka niin kovin haluaisi, ihan kuin olisi tehnyt joskus jotain pahaa ja nyt se kostettaisiin näin. En ole kovin uskonnollinen ihminen, mutta joskus leikittelen ajatuksesta karman laista, että voihan se olla mahdollista. Lähinnä juuri tällaisissa tilanteissa.

Ehkä senkin takia tulee blogeja selailtua ja toivoo, että niissä kävisi hyvin, jotta joskus itsellekin voisi käydä hyvin. Sitä pelkää, kuinka osaa tai osaako sitten muuttaa elämänasenteitaan, jos lopullinen tuomio onkin elämä ilman lapsia. Meillä on kuitenkin monta tuttavapariskuntaa, jotka ovat päättäneet etteivät halua lapsia, vaan haluavat nauttia toisistaan. Ymmärrän, kyllä hyvin senkin pointin. Mutta miksi me ei voitaisi saada sitä lasta mitä he eivät halua? Miksi me jäämme ilman ja jossain joku saa lapsen vahingossa sitä haluamatta.. Meillä olisi kuitenkin paljon rakkautta ja lämmin koti lapselle antaa. Elämä ei aina tunnu kovin reilulta.. Vaikka nämä ongelmat varmasti pieniä ovatkin maailmanlaajuisiin verrattuna, mutta meidän elämänlaajuisiin verrattuna, ne ovat todella tärkeitä ja isoja asioita. Ihan hirmuisen isoja.

Iso osa varsinkin puolisoni ystävistä ovat perheytyneet ja kylässä käydessä leikimme paljon perheiden lasten kanssa. Se on ihan omaa halua ja tulee luonnostaan. Monesti on sydäntä riipaissut vihlovasti, kun näen puolisoni leikkivän lasten kanssa ja huomaan sen, kuinka lapset tykkäävät hänestä usein heti. Hän pääsee lasten kanssa jotenkin todella hyvin samalle aaltopituudelle ja osaa vedellä juuri oikeista naruista kysymyksiä, että ujokin lapsi uskaltaa lähteä leikkimään hänen kanssaan. Kai senkin voi jonkinlaiseksi lahjakkuudeksi tai kyvyksi lukea..

Mutta enimmäkseen muiden lapset, sellaiset kiltit ja hirmu söpöt lapset aiheuttavat kovan halaus ja rutistus efektin, jota sitten yrittää kovasti rajoittaa. Kyllähän sitä ymmärtää, kuinka helppoa elämä on ilman lapsia, voi matkustella ja muuttaa suunnitelmia tuosta noin vain. Mutta tuntuu, että ihan kuin elämässä olisi kolo. Jotain puuttuisi. Ja jotenkin pikkuinen täydentäisi sen kolon. Ei enään tarvitsisi pohtia, että sitten jos joskus saadaan lapsia, niin mennään heidän kanssaan sinne ja tehdään näin, vaan sitten voisi oikeasti elää niin. Jääkö se kolo sitten ikuiseksi, jos lasta ei tulekaan? Tuntuuko aina siltä, että on hyvä parisuhde ja elämä, mutta puuttuu pieni palanen onnea.. Toivon, kovasti ettei.. Ja samalla pelkään tulevaa.