Miksi kirjoitan blogia? -Ja blogin lopetus

kuva google

Miksi kirjoitan blogia? Miksen kirjoita päiväkirjaa? Miksen vain ajattele asioita mielessäni? Miksen puhu asioista jollekin? Miksen kirjoita omalla nimelläni? Miksi lopetan?

Nuorempana kirjoitin päiväkirjaa. Omistan myös pikkuveljen. Päiväkirjan ja Pikkuveljen ainoa hyvä yhteenkuuluvuus on P-kirjaimella alkaminen. That's it. Vaikka nykyäänkin omistan yhä pikkuveljeni, niin omassa taloudessa asuessani tietysti voisin taas kirjoittaa päiväkirjaa ja ehkä otankin sen tavaksi... Internettiin kirjoittaminen lähti ehkä enemmänkin vertaistuen vuoksi sekä sen takia, että halusin omalla tavallani antaa tukea muille kuin sain muilta. Lukiessani blogeja huomasin, kuinka samalla tavalla ajattelin, kuin todella moni muukin. Monet teksteistä olivat kuin suoraan omista päivistäni ja kokemuksistani. Aluksi teinkin vain niin, että loin profiilin ja kommentoin blogeihin. Pian huomasin kommentoivani yhä uudelleen, että tuota minäkin olen ajatellut! Ja tuota ja tuota, ja tuoltakin mustakin tuntui! Oi en olekaan ainoa! Ai saankin tuntea noin kun joku muukin tuntee niin? Miten joku voi tuntea samoja tunteita, samoista asioista? Se oli hienoa. Miksi? Siitä päästäänkin seuraavaan kohtaan.. Mutta yhä vieläkin tunnen samaoja tunteita monia blogia lukiessani ja ehkä ne siksi yhä kuuluvatkin rutiineihini...

Se oli hienoa siksi, ettei lähipiirissäni ollut ketään, joka olisi joutunut kokemaan lapsettomuutta. Vaikka moniin blogeihin verrattuna meidän odottamamme aika oli pieni ja meille kävi hyvin, niin ei se silti ole sama odottaa vuosi, kuin 2 kiertoa. Siinä on se 10 kertaa aikaa pettyä enemmän. Saati sitten edes ajatellen niitä, joilla on 5-6 vuotta takana! Ja toivottavasti vain vähän kiertoja enään jäljellä!! Koin ettei ollut ketään, joka olisi ymmärtänyt minua ja ajatuksiani. Ei ollut ketään kenelle olisin voinut asioista puhua. En halunnut, että kukaan tuttuni tiesi blogista, koska halusin kirjoittaa rauhassa, myös niistä pahoista tunteista. Huomaan itsekin jälkeenpäin tekstejä lukiessa, että olin ahdistunut. Melkein joka tekstissä kirjoitan, että olisin halunnut huutaa ja tuntui, että tukehtuu. Se ei johtunut siitä, että tukehtuisi kertomisen haluun, ei todellakaan. Tuntui, että tukehtui, koska oli niin yksin. Keskellä laajaa kaveripiiria, mutta yksin tämän asian kanssa. Olen todella onnellinen, että jostain syystä päädyin googlen kautta blogilistan pariin ja lapsettomuusblogeihin, toivottavasti jatkossakin moni asian tiimoilla pohtiva päätyy blogien kautta vertaistuenmaailmaan.

Hoitojen aikaan kävin usein syömässä ja hieman rentoutumassa, palkitsemassa, itseni aina kun tulin klinikalta pois. Osa teksteistä onkin kirjoitettu, kun söin salaattia ja katselin ulos ihmisten kulkiessa ikkunan ohitse kiireisinä, vakiopaikassani odottaessani bussin lähtevän kotikaupunkiin. Silloin oli helppo naputella puhelimella ilman, että kiinni kenenkään huomiota. Se kun sattui olemaan niin nykypäivää niin silloin kuin etenkin nyt.

Pikku hiljaa kohtalo puuttui kuvioihin. Aloin ymmärtämään, että on muitakin ja lapsettomuus onkin aika yleistä, ja että meillä oli vielä pieni aika odotusta vasta pohjalla. Samalla myös ymmärsin, kuinka lyhyet hoidot ovat, mihin resurssimme riittäisivät, mihin henkiset voimavarat riittäisivät/riittäisivätkö, kuinka pettymyksiä kestäisi/kuinka kauan ja se pelko siitä, mikäli perhettä ei olisikaan saanut. Kurkkua kuristi. Nyt, pienen ihmeen lottovoittajana, voin sanoa, että jostain se aavistus tuli. Aavistus siitä, mitä tässä elämässä halusi. Aina sitä on lasten kanssa viihtynyt ja mielellään niiden seuraan hakeutunut. Mutta oma lapsi on jotain, mitä rakastaa niin paljon, että pelkää samalla. En sano ettenkö olisi rakastanut sijaislapsia tai adoptiolasta. Aivan varmasti olisin! Olisin tehnyt heidänkin eteen kaikkeni. Mutta ei niidenkään saaminen ole mikään itsestäänselvyys, ei todellakaan. Senkin opin blogeja seuraamalla. On hullunkurista, kuinka jossain on lapsia "liikaa" tai jossain jotkut hylkäävät lapsia, eikä heille löydy kotia, joten he joutuvat hoitokoteihin, joissa välillä voi olla aika hurjatkin puitteet, kun taas toiset tekisivät mitä vain saadaakseen kasvattaa lapsen kodissaan lämpimän peiton alla, tarjota hellyyttä ja ruokaa ja rakkautta ja kaikkea mitä vain lapsi haluaisi! Mutta ei, heille ei sitä suoda helpolla, joten moni lapsi varttuu ennemmin aivan erilaisissa oloissa.

Tästä blogista tuli tosi tärkeä. Olisin halunnut pitää sitä omalla nimelläni, mutta en olisi uskaltanut kirjoittaa sitä niin vapautuneesti. Luulen, että mikäli aikaa olisi kulunut kauemmin, olisin siirtynyt omalla nimellä kirjoittamiseen. Nyt oli kuitenkin hyvä, kun sai kirjoittaa rauhassa nimimerkin suojassa. Silloin kun bloggailun aloin niin se ei edes ollut vielä niin yleistä kuin tänä päivänä, jolloin blogeja on paljon. Itsekin seuraan monia blogeja ja noh, suurin osa lapsettomuusblogeja, joita käyn kurkkaan ennen nukkumaanmenoa, onko tullut päivityksiä ja josko jollain olisi tärpännyt. Kiitos lumian toiminnon jolla blogit saa listaksi! Näitä blogeja olen seurannut melkein alusta asti ja ONNEKSI  melko moni, valitettavasti ei kuitenkaan läheskään kaikki, ole vielä päässeet toivottuun tulokseen asti. Tässä vaiheessa ihan hirmusti tarrasukkia ja plussatuulia heille, seuraan teitä kyllä ihan loppuun asti! Ja kommentoin tietty "hiljaisena" hämäläisenä ;)

En siis ole jättämässä profiiliani, enkä poista tätä blogia. Koska haluaisin, että joku voisi tästä saada toivoa tulevaan samassa tilanteessa kuin itse olin. Haluan myös säilyttää blogin muistona. Haluan lukea ja muistaa ne hetket, jotta jatkossakin joka päivä muistan kiittää onneani lottovoitostani. Ilmeisemmin meidän taipaleemme lapsensaannissa ovulaation puutteen vuoksi on joko odotusten ja luomuplussien taivalta tai sitten palaamme jossain vaiheessa klinikalle.. Vaikea sanoa.. Toivotaan tietysti, että plussia tulisi luomusti.

Olen kuitenkin päättänyt lopettaa blogin tähän kirjoitukseen. Sniif, kuinka onkaan haikea mieli..! En koe enään pystyväni kirjoittamaan niin vapaasti kuin ennen. En, vaikka yritin kyllä..

Haluan vielä kiittää..
                              Jokaista blogini vakituista seuraajaa, teitä 10:ntä joiden listalla olen
                              Jokaista 32 143 lukijaa (oikeesti, voiko pitää paikkaansa?! Luku siis blogin tilastoista)
                              Jokaista kommentoijaa
                              Jokaista kanssani tätä tietä kulkenutta
                              Jokaista mukanani jännittänyttä, surrutta ja iloinnutta

Haluan kiittää tästä yhteisestä matkasta, kaikesta tästä vertaistuen määrästä, kaikista niistä ihanista     kirjoituksistanne, onnitteluista ja kaikesta. Tulen kaipaamaan kirjoittamista. Tiedän sen jo nyt. Niinä päivinä palaan takaisin tänne ja luen näitä kirjoituksia. Palaan hetkeksi muistoihin. Olette silloin ajatuksissani. Samoin kuin jokaisena lapsettomien lauantaina, kun sytytän kynttilän, toivon samalla, että mahdollisimman moni tyhjä syli, joka pientä lämmintä kääröä halajaa, sen sinne saa, koska silloin rakkaus kohtaa rakkauden.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
Tein ja söin lämpimiä aterioita.
Minulla oli tahriintumattomat vaatteet.
Minulla oli hiljaisia puhelinkeskusteluja.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
Nukuin niin myöhään kuin halusin,
enkä kantanut huolta siitä,
kuinka myöhään menin nukkumaan.
Harjasin hampaani ja hiukseni joka päivä.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
Siivosin kotini joka päivä.
En koskaan kompastunut leluihin tai unohtanut tuutulaulun sanoja.
Ennen kuin minusta tuli äiti,
en tullut ajatelleeksi,
olivatko minun huonekasvini myrkyllisiä vai eivät.
En miettinyt koskaan rokotuksia.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
Minun päälleni ei oltu koskaan
oksennettu,
kakattu,
syljetty,
pureskeltu,
pissitty
eikä nipistelty pienillä sormilla.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
Minulla oli täydellinen mielenhallinta,
-ajatuksieni ja vartaloni hallinta.
Nukuin koko yön.
En ollut koskaan pidellyt kirkuvaa lasta,
jotta lääkärit voisivat tehdä
kokeita tai antaa rokotuksia.
En ollut koskaan katsonut itkuisiin
silmiin ja itkenyt.
En ollut koskaan ollut äärettömän
onnellinen yksinkertaisesta hymystä.
En ollut koskaan istunut myöhään yöllä
katsellen nukkuvaa lasta.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
En ollut koskaan pidellyt nukkuvaa vauvaa,
vain sen vuoksi,
etten halunnut laittaa häntä sänkyynsä.
En koskaan ollut tuntenut sydämeni
murskaantuvan miljooniksi pieniksi palasiksi,
kun en voinut lopettaa kipua.
En koskaan ollut tiennyt,
että jokin niin pieni voi vaikuttaa elämääni niin paljon.
En koskaan ollut tiennyt,
että voisin jotakuta rakastaa niin paljon.
En koskaan tiennyt, että rakastaisin olla äiti.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
En tiennyt miltä tuntuu
kun sydämeni on ruumiini ulkopuolella.
En tiennyt kuinka ihanalta voi tuntua,
kun syöttää nälkäistä vauvaa.
En tiennyt siteestä äidin ja lapsen välillä.
En tiennyt, että jokin niin pieni
voisi saada minut tuntemaan itseni niin tarpeelliseksi.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
En ollut koskaan noussut ylös
yöllä kymmenen minuutin välein
tarkistaakseni, että kaikki on kunnossa.
En ollut koskaan tuntenut sitä
lämpöä
iloa
rakkautta
sydänsärkyä
ihmetystä
tai tyytyväisyyttä, joka äitiydestä tulee.
En tiennyt, että voisin tuntea niin paljon…

Ennen kuin minusta tuli äiti.

Rakkaudella -L-

Tunteiden skaalat

Äitiyden myötä on kyllä tunneskaalan kirjo lisääntynyt huomattavasti. Huomaa olevansa hyvin herkillä kaikille arvosteluille, erityisesti tietty omaan lapseen tai tekemisiin liittyville. Puolitutun peruslausahdus:" Voikun se on iso", " Ai se ei vieläkään osaa ryömiä". Tuntuu pahalta ja jää korviin soimaan. Vaikka terve järki sanookin, että nyt hei haloo, ei se sitä pahalla tarkoita! Jep jep..


Surulliset asiat saa helposti herkistyyn ja ei oo kyllä mikään uus juttu kyyneleet silmänurkissa. Miksi? Nokun telkkarista tuli sellanen ohjelma, jossa oli sellasia leijonan pentuja ja niiden emo oli kipeä ja sit se parantu ja ja ja... Kysyn vaan, että siis oikeesti?! Kyllä. Kannattihan sitä nyt vähän nyyhkiä..


Ärsyyntyminen. Ihan liian herkästi. Useista turhista asioista. Ja liian kovalla volyymilla. Mutta ei pojalle. Tahtojentaisto tilanteissa kyllä saa laitettua silmät kiinni, otettua kunnolla happea ja puhallettua ulos, ja noniin taas jatketaan rauhassa. Mutta kun isäntä jättää kengät oven eteen ja MELKEIN kompastut niihin tullessas kaupasta kotiin, on melkein varma että ne voisi syöttää sille ja huutaa ja raivota ja muristä ja äristä ja kitistä ja marista. Jepjep. Päivä pilalla. Taas kerran, mitä hittoa?! Yhäkö hormonit tekee temppujaan? Vai väsymys? Pääasia ettei tällaiseksi jäisi! Isännän kanssa muisteltu, että millanen sitä oli aiemmin? Tasasempi kuulemma.. Mutta se oli ennen imetystä(8,5kk), ennen raskautta ja hoitoja(12/12), kun pillerit jätettiin pois (12/11).. Jonkin aikaa sitten siis, ja niinhän se menee, että aika kultaa muistot. Jotenkin tarvii varmaan ruveta harjotteleen hermojen hallintaa, ihan jo senkin takia, ettei poju opi samaa kengän-syöttämis-mentaliteettia tulevaisuudessa.


Mutta on se vaan jännä, kuinka ihminen muuttuu vuosien ja kokemusten myötä. Hassua, kuinka elämää ei voi ennustaa. Miettiessä 5 vuotta aiemmin, niin ei olisi osannut odottaa, mitä on vielä tulossa, eikä nytkään osaa kuin toivoa, millaista toivoisi 5 vuoden päästä olevan.