Aika

Aika menee ihan liian nopeasti. 1/3 äitiyslomasta on mennyt. Poju kasvaa hienosti, isänsä poika, 3kk ja käyttää pituutensa vuoksi 74cm vaatteita :) on oppinut kääntyilemään kyljilleen, ymmärtää omistavansa kädet, joilla kurotella haluaamaansa kohden, tarttua kiinni ja viedä suuhun. Kuolaa, kikattelee ja narisee ääneen. Aivan huippu pieni ihminen. Äidin muru <3


Voisiko olla rikas? Saisi jäädä kotiin pikku hurmurin kanssa. Nyt kun saa käteen 1400€/kk niin pärjää vielä, mutta toukokuusta tulot tippuu 360€/kk ja sit ei kyllä enään pärjää. Huoh. Sillon kun oli hoidot niin muistaa kuinka niihin meni rahaa ja ketutti. Ei tiennyt tuleeko tulosta vaan taisteleeko turhaan saadaakseen maksettua hoidot. Luopui monista kivoista asioista hoitojen vuoksi. Vaikka silloin olisi pitänyt yrittää rentoutua ja nauttia elämästä, koska hormonit sotkivat kroppaa ja mieltä. Ei siihen vaan pystynyt. Enempi masensi, kuinka lihoi ja kuumat aallot hikoilutti, pettymykset otti päähän eikä näkynyt valoa tunnelin päässä. Oon onnellinen, että tehtiin Mallorcan reissu hoitojen aikaan, vaikka se veikin rahaa. Koska just sellaista silloin olis pitänyt tehdä, hemmotella itseään kaiken keskellä. Suosittelen jokaiselle hemmottelua, joka joutuu elään sen epävarmuuden keskellä!


Syksy ja pimeys ei tänä vuonna haittaa, tietystä pienestä syystä.. Mutta viime vuonna ne masensi. Tuntuu, että viime syksystä olisi valovuosi. Välissä oli raskaus, synnytys ja 3kk parasta aikaa. Mihin aika kuluu?


Meillä päivät menee höpsötellessä, leikkiessä, vaunutellessa, ystäviä näkiessä, syödessä ja nukkuessa. Tätä voisi jatkaa ikuisesti :)


p.s onko luvallista potea vauvakuumetta, mikäli oma vauva kasvaa ihan liian nopeasti? Niin se aika siis kultaa muistoja :D

Ääretön onnellisuus

monta kertaa päivässä ja erityisesti näin iltaisin, kun saa kuunnella pojun unista tuhinaa vieressä olevasta pinnasängystä, sitä miettii, kuinka hemmetin onnekas sitä on. Osaisko tätä arvostaa näin paljon, jos ei olis hoitoja takana?


Luen blogia tuttavaperheestä, joiden poika kuoli kohtuun lasketun ajan jo ylitettyä tuntemattomasta syystä. Kyyneleet virtasi taas vuolaasti uutta tekstiä lukiessa. Voi kuinka voisi sulkea tuon oman pienen syliinsä ja suojella sitä kaikelta pahalta ikuisesti! Ei voi edes käsittää tuttavapariskunnan tuskaa. Ei voi.


Voiko sanoa tuntevansa niiden tuskan, jotka ei koskaan saa tuntea tätä järjetöntä määrää rakkautta pientä ihmistä kohtaan? Ei voi.. Ei voi, koska ei ole lapseton. Miks joitakin onnistaa? Minkä takia toiset ei koskaan saa kokea tätä?


Facebookissa osui silmään teksti, jossa ystävällinen ihminen oli huomannut koiran Citymarketin ulkopuolella ja kiinnittänyt huomiota, kuinka koira oli useita tunteja joutunut tärisemään ulkopuolella kylmässä. Hän oli odottanut koiran luona useita tunteja. Saanut toiselta ystävälliseltä ihmiseltä fleecen koiralle. Lopulta siirtänyt koiran lämpimään tuulikaappiin. Useaan kertaan hän oli pyytänyt myös kaupan henkilökuntaa kuuluttamaan koiran omistajia. Lopulta oli selvinnyt, että omistajat olivat koko ajan seisseet pelikoneilla kuulutuksista välittämättä, tai siis ilmeisesti käyneet henkilökunnalle valittamassa kuulutuksista. 112:sta oli ystävälliselle naiselle sanottu, että sieltä apua saa kun kauppa sulkeutuu, jos omistajia ei sillon näy. Sen vuoksi nainen jäi koiran luokse. Voitteko kuvitella?? Kuinka ihana ihminen. Ja kuinka p****t koiran omistajat!!! Olivat lopulta ennen sulkemisaikaa tulleet ja ruvenneet mouhoamaan, että mitä yrittävät varastaa koiraa ja koiralla on turkki, kyllä se pärjää. Itse olisin toivonut, että omistajat olisi sidottu kaupan ulkopuolelle toppatakki päällä ohuissa legginseissä yhtä pitkäksi ajaksi. Ei sillä koiralla takapuolessa sellaista karvakasaa ole ja kuka luulee sen jaksavan seistä useita tunteja!? Mitä älykääpiöitä. Mutta tästä pohdin, miten tuollaiset hankkii/saa lemmikkejä? Sama ihmisissä.. Minkä takia, jotka kamalat ihmiset saa lapsia ja tekevät niille sitten pahaa tai jättävät heitteille. Kun olisi paljon perheitä ilman lapsia, mutta täynnä rakkautta ja lämpöä. Sellaisia perheitä, joissa lasten ei koskaan tarvitsisi kärsiä! Eikä lemmikkien.. Maailma tuntuu välillä todella epäreilulta..


Joka hetki pitäis pystyä elään hetkessä. Ei sais odottaa ajan kuluvan, kun ei sitä saa takaisin. Pelottavaa. Se, että ihminen vanhenee eikä voi sille mitään.. Että kaikki kuolee joskus eikä välttämättä saa enään ikinä elää. Ettei enään koskaan ole olemassa, eikä pysty ajatteleen. Kun ei ole olemassa.. Hui. Ei saa ajatella. Alkaa pelottamaan.. Mutta kuinka lapseton, joka haluaa elämässään ylikaiken perheen, voi nauttia joka hetkestä? Jos ei halua muuta. Jos se on kaikkein tärkeintä. Tätä itse pelkäsin. Etten saisi omaa pikkuista. Sitä syytä, jonka takia elää ja joka tekee siitä elämästä niin tärkeätä, että nauttii niin monta kertaa päivässä siitä, että on elossa ettei mitään järkeä. Koska poju on nyt meinaan 2kk ja vieläkin päivittäin, välillä tuntuu, että yhä useammin halaa ja pusuttelee pientä samalla ajatellen, onneksi minulla on sinut ja onneksi elän, onneksi saan rakastaa jotain niin paljon kuin rakastan sinua. Mikään ei voisi korvata tätä tunnetta. Äidinrakkautta. Pyyteetöntä. Vilpitöntä. Puhdasta rakkautta. Eli? Tunnetta, että sydän pakahtuu rinnasta kun pikkuinen hymyilee, sydäntä raastava kipu kun toinen painautuu yöllä ihan kiinni vatsaasi kun yrität korjata asentoa(ja nostaa häntä omaan sänkyyn) ja asentoa korjatessa pikkuruinen nyytti painautuu yhä tiukemmin kiinni ja päästää pienen säälittävän äänen, ei siinä voi kun hymyillä ja tuntea tuskaa pakahduttavasta hellyydestä.


Olen onnellinen karvaisista pienokaisistammekin. Ne opettivat meille rakkautta ja perheen perustamista jo ennen pojua. Ne ottivat vastaan hellyyttä ja ennen kaikkea antoivat sitä itsekin. Voin lämpimästi suositella lemmikkiä jokaiselle, jolla on antaa niille lämpöä ja rakkautta. Meille haukut toivat paljon iloa ja lohtua hoitojenkin aikaan, ovat opettaneet paljon ja ovat täydellisiä perheenjäseniä, joista emme ikinä luopuisi <3


Pointti?

Carpe diem, tartu hetkeen <3

15.8.2014 meille syntyi meidän maailman suloisin pikku prinssi

kaiken jälkeen; vaikea alulle saaminen, raskaus kaikine vaivoineen ja rankka synnytys. Hän on täällä. Pieni, suloinen, maailmaa ihmettelevä, unissaan hymyilevä, hyväntuoksuinen, hellyyttävä otus. Meidän oma pikkuisemme. Meidän poikamme. Isänsä nenä, sanovat kaikki ja totta se onkin. Joka kerta sen kuulleessaan tuntee silti pienoista ylpeyttä, meidän, meidän pikkuisemme. Voikun jokainen saisi tämän kokea!


Eihän tämä tietysti yhtä juhlaa ole, ei äidinrakkaus herännyt ensisilmäyksellä, vaan rakkaus pientä kohtaan vahvistuu päivä päivältä. Pelot menettämisestä samaa vauhtia, voi kunpa sille ei ikinä kävisi mitään! Voikun voisin suojella häntä siipieni alla joka hetki ja ne siivet olisivat turvalliset.. Voikun en kaatuisi hän sylissäni portaissa tai liukkaat käteni eivät lipsahtaisi pyllypesuissa kiinni pitäessä. Tästäkö tämä ikuinen pelko pienen puolesta on sitten vissiin alkanut.


Koirat ovat yhä samanlailla myös meidän pikkuisiamme, puhutaankin ikään kuin sisaruksista, koska ne ovat meidän perheenjäseniämme ja meille niin kovin rakkaita myös :) ovat hyvin ottaneet uuden tulokkaan laumaansa.


sitä odottaa jo millainen pienestä ihmisestämme oikein kasvaa. Nyt hän on oikein kiltti. Tykkää paljon katsella ja tutkiskella meitä hereillä ollessaan. Toivotaan, että hänestä kasvaisi hyvätapainen nuori herra, perisi isänsä kielipään ja kiltteyden, äidiltänsä päättäväisyyden ja tunteidensa kautta elämisen.


onnellinen? Kaiken jälkeen, väsynyt, mutta kyllä, onnellinen. Onnellinen ja kiitollinen. Pieni helpotuksen huokaus myös menneelle, tämä ei todellakaan ollut helppo taival ja sitä käsitellään vielä pitkään. Ehkä tuo pieni mies ja häneen kasvamisensa katsominen auttaa ajan kanssa hyväksymään kaiken kivun ja tuskan. Ehkä tätä kaikkea voi vielä joskus muistella hymyssä suin, vielä ei.. Nyt vielä muistaa liian hyvin sen odotuksen, pettymykset menkkojen alkaessa, sen epätoivoisen kaipuun ja katkeruuden nähdessään raskaana olevia sekä vauvoja. Raskauden kivut, säryt, kokonaisvaltaiset muutokset kropassa, yhä uudet vastoinkäymiset 9 kk ajalta ja lopun tuskaisen odotuksen(poika syntyi 41+5). Synnytyksen kivun, komplikaatiot, pelon oman ja pienen puolesta vuorotellen, toipuminen, taas kerran fyysinen kuin henkinenkin toipuminen..


Nyt mennään päivä kerrallaan ja katsotaan mitä tulevaisuudella on vielä tuotavana tullessaan.. Toivotaan, että kaiken jälkeen paljon hyvää <3

Pohdintaa

Eräs tuttavani on kärsinyt useamman vuoden lapsettomuudesta puolisonsa kanssa. Tänä kesänä tuli hetki, jolloin heille tehtiin viimeiset kunnalliset hoidot. Seuraavat olisivat sitten yksityisellä puolella, ja kuten kaikki sen tietävät, niin nehän maksavat ja paljon..

Heillä on ongelmaa niin kierrossa kuin siittiöissäkin. Kuitenkin heille tarjottiin vielä yksi mahdollisuus: alkionsiirto. Eli kun joiltakin pareilta on otettu munasoluja, jotka on hedelmöitetty siittiöillä, kypsytelty maljalla blastioiksi, siirretty osa kohtuun ja loput pakkaseen odottamaan tulevaisuutta, josko pari haluaisi vielä käyttää loputkin. Jotkut parit eivät halua ja näitä pakkasalkioita voidaan ilmeisesti sitten tarjota niin että kun kaikki hoidot on käyty lävitse omilla keinoin, niin olisi vielä mahdollisuus saada koitettua jo hieman kypsyneellä alkiolla... Tuttavani naispuoleinen henkilö asiaa minulle selitti ja näin asian ymmärsin.. yhden mahdollisuuden jälkeen ei siis kai tulisi toista tilaisuutta, sitä en tiedä olisiko rahalla mahdollista saada lisää tilaisuuksia, mutta tämä jäi silti pohdituttamaan minua..

Pohdin siis sitä, että mitä itse tuossa tilanteessa tekisin? Keskustelimme asiasta tuttavani kanssa ja ymmärsin, kuinka hankala päätös aivan varmasti heille on... Koska kun kuitenkin alkio olisi jo alkio, sillä olisi täysin eri geenit.. Aivan kuin adoptiossa. Ei kummankaan sukusoluja.. Mutta se kasvaisi kuitenkin kohdussa.. Itse ajattelen nyt ollessani raskaana rv 37, että olen tavattoman onnekas kun olen saanut kokea raskauden, sen tuomat muutokset(fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset), tuntea lapsen kasvun vatsassa ja 9kk ajan valmistautua oman lapsen tuloon. Mutta jos kaikki olisikin lähtöisin lahja-alkiosta, niin ajattelisinko silloinkin lapsen omanani? Tai siis tietysti omanani, ja silloin saisi kuitenkin kokea raskauden ja luoda jo raskausaikana tietynlaisen tunnesiteen vauvaan... Mutta tuttavani ei tiennyt mm. Että saako alkion juurista tietää mitään? Mitä jos lapsi olisikin geeneiltään ulkomaalainen ja mahdollisesti ihonväri erilainen kuin vanhempien tai eihän ole mitään tietoa geeniperimästä muutoinkaan. Adoptiossa voi kuitenkin varautua tuollaisiin asioihin, mutta lahja-alkio tapauksessa synnytys ja vauvan näkeminen olisivat varmasti, mikäli mahdollista, niin entistä jännittävämmät hetket. Itse voisin ajatella perheeseemme adoptiolapsen ulkomailta, mutta kaikki parit eivät välttämättä siihen ajatukseen sopeutuisi, kaikki kun eivät halua adoptiotakaan.. Kuitenkin ajattelisin hyvänä asiana, että olisi mahdollisuus kokea raskaus. Vaikka itselläkin on paljon vaivoja ollut, eikä aika ole mennyt ruusuilla tanssien, niin onhan tämä nyt ihmeellistä aikaa kaikin puolin.. Ja soisin sen jokaisen naispuoleisen voivan kokea, jos vaan haluaa..

Pohdin myös, että voisiko alkiosta kuitenkin vähän muodostua kohdussa ollessa, kuitenkin 9kk, niin tulevien vanhempiensa kaltainen? Kuitenkin ravinto, verenkierto ja kaikki toiminnot kulkevat äidin kautta. Josko jokin muokkaisi hieman vauvaa tuleviin vanhempiin päin?

Uskon kovasti kasvatuksen merkitykseen. Ajattelen, että lapsi oppii paljon malli- ja roolioppimisen kautta. Eli sillä mitä lapsi arjessa näkee ja kokee olisi suuri vaikutus hänen tulevaisuuteensa. Tietysti sairaudet voivat vaikuttaa, mutta sairastua voi koska tahansa, missä elämän vaiheessa tahansa. Että ehkä sitä en niin ajattele tässä tapauksessa.. Mutta se että se vauva olisi ihan ensi hetkestä asti siinä rinnalla ja vierellä, pakkohan sillä olisi olla erilainen vaikutus kuin, jos adoptoisi 2 vuotiaan lapsen.. Pakkohan lapsen olisi alkaa muistuttaa vanhempiaan?

Kyllähän kasvattavat vanhemmat olisivat ne oikeat vanhemmat, varsinkin jos alkio ollut raskausajan äidin vatsassa? Tottunut hänen ääneensä ja elänyt päivittäisessä arjessa mukana.

Inhottavaa olisi, jos olisi niin herkkä, että antaisi ulkopuolisten mielipiteiden vaikuttaa päätökseen. Esimerkkinä, jos asuisi pienessä kylässä. Lapsi olisikin tummaihoinen ja vanhemmat eivät. Kuinka kauan kestäisi spekuloinnit vieraissa käymisestä tai utelut adoptioista/hoidoista, jos olisi nähnyt äidin jo odotusaikana vatsa pystyssä. Mielestäni tämä ei olisi hyvä syy jättää näin hyvä tilaisuus väliin, mutta taas ollaan erilaisia ihmisiä ja joillekin sekin voi oikeasti olla paha paikka pohtia sitäkin puolta.

Näkisin siis tarjouksen loistavana tilaisuutena, jota olisi vain hetki sulateltava mielessä.. Jotenkin vain ajattelee, että kun tietää tämänkin parin kovasti haluavan lapsia, niin että koittaisi kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot.. Kun joillakin ei olisi tällaistakaan mahdollisuutta, jos olisi vaikka rakenteellinen poikkeavuus eikä olisi kohtua. Helppoa se ei varmasti olisi, ja unettomia öitä itse ainakin viettäisin miettiessäni lahja-alkio asiaakin..

Monia asioita on mielessä pyörinyt ja lähiaikoina niitä tänne varmaan purankin. On helpompi pohtia asioita monelta kantilta, kun muistaa kirjoituksia luettuaan mitä on miettinyt aiemmin..

Ehkäisy

Muutamakin ihminen on kysynyt raskauteni aikana, millaista ehkäisyä ajattelimme raskauden jälkeen. Nyt kun viikkoja on 27, en osaa ajatella, että olisi syytä ottaa ehkäisyä käyttöön raskauden jälkeen. Moni sanoo, että kannattaisi odottaa kunnes ensimmäinen kävelee ennen toisten lasten hankkimista.

Mutta kun se ei ole niin yksinkertaista.

Sanotaan myös, että toinen lapsi tulisi helpommin kuin ensinmäinen. Mutta ei sitä kukaan voi luvata. Voihan se olla, että tämä pieni on meidän ainoa. Olemme jo tästä pikkuisesta todella onnellisia, vaikka on paljon mitä voi vielä sattua ja tapahtua ennen pikkuisen tuloa ulos. Olen onnellinen, että olen saanut kokea raskauden, vaikkei tämä olekaan ollut helppoa fyysisesti, eikä kyllä sen myötä henkisestikään.. Mutta koen silti olevani onnekas, kun olen saanut kokea jo plussan ja pikkuisen napakat potkut masussa. Vaikka seuraava raskaus olisi tähän astista rankempi, en kyllä siltikään ole raskauden jälkeen ajatellut ehkäisyä.. Jos on mahdollisuus kokea tämä uudelleen, niin se on varmasti sen kaiken arvoista. Jos toiseen lapseen menisikin muutama vuosi niinkuin tähän pikku prinssiin, niin olen myös onnellinen siitä, että hakeuduimme ajoissa hoitoihin.

Keskimääräisesti, jos pariskunnilla menee se vuosi yritystä ennen plussaa, niin monen tiedän odottaneen vuosia toivoen, että luonto auttaa kyllä..  En tiedä, kuinka kauan itse odottaisin ennen toista, ehkä taasen sen vuoden? Toivoisin kovasti ettei raskaus olisi hoidoista kiinni.. Ja samalla onnellinen, että hoidoilla voisi olla mahdollisuus kuitenkin toiseenkin.. Suurperhe haave elää yhä. Kaikessa olisikin kuitenkin pieni positiivinen haave. Mutta onnellisuus ei ole siitä kiinni. Onnellisuus on tässä ja nyt. Ei huomista tai tulevaa halua edes nyt ajatella, haluaa elää hetkessä. Voikun saisi nää hetken johonkin talteen ja voisi käydä niitä läpi yhä uudelleen ja uudelleen. Ja voikun jokaisella olisi mahdollisuus tähän samaan. Yhä tulee paha mieli monen puolesta, jonka blogeja lukee lapsettomuuden jatkuessa. Jotenkin ei voi kuin oikein oikein kovasti toivoa, että heillekin löytyisi keino lapsensaamiseen/tapahtuisi omanlainen ihme.

"Nyt et ole enään lapseton!"

Jaahas... Taas kerran voi vain pohtia, että noin voi sanoa vain ihminen, joka ei ole kokenut lapsettomuushoitoja.

Ei se kaikki kokema pyyhkiytynyt pois mielestä, kun vihdoin testi näytti plussaa. Ei todellakaan.

Luulin, että koen meidän olleen aina ns. lapsettomia. Hankala selittää, mutta tarkoitan sitä, että ymmärrämme puolisoni kanssa, miltä tuntuu odottaa, odottaa ja odottaa lasta. Elää ne monet toiveet. Pettyä pettymyksen jälkeen. Itkeä, toivoa, itkeä taas ja toivoa taas. Katsella muiden onnea, toivoa omaa onnea. Antaa periksi universumille, ettei voi itse asialle mitään ja samalla juoda aamuisin greippimehua mama multivitamiinien kanssa, koska jossain on lukenut, että se voisi auttaa raskaaksi tulossa. Me tiedämme, miltä tämä ja paljon muuta tuntuvat. Uskon, että nautimme tästä raskausajasta ja toivottavasti tulevasta pienokaisestamme eri tavalla kuin ihmiset, jotka eivät ole kokeneet lapsettomuutta.

Ei lapsettomuus ole pelkästään fyysistä, mielestäni enemmänkin 60% henkistä ja 40% fyysistä. Mielipiteeseeni voi tietenkin vaikuttaa sekin, että meidän/minun tiedoissani lukee tällä hetkellä määrittämätön lapsettomuus, koska syytä lapsettomuudelle ei löytynyt. Itse veikkaan sen olleen epäsäännöllinen kierto, koska inseminaatiosta kuitenkin apu löytyi... Ajattelisin ehkä erilailla, mikäli olisi selvinnyt ihan joku tarkka syy... Mutta uskon silti, että ilman hoitoja raskaaksi tuleminen olisi varmasti joko kestänyt todella pitkän aikaa, tai olisi jäänyt kokonaan tapahtumatta..

Jollain tasolla olin luovuttanut marras-joulukuun aikaan, sen huomaa hyvin teksteistäkin, olen niihin laittanutkin etten usko inseminaation toimivuuteen. Siinä vaiheessa olin ehkä niin jotenkin kyllästynyt siihen pistelyyn ja hormonimyrskyyn ettei toivoa tuntunut olevan. Mutta en silti usko siihen, minkä monesti kuulin, että sitten tärppää kun lopettaa yrittämästä. Mielestäni saa olla aikamoinen taituri, että pystyy kesken hoitojen rentoutumaan ja unohtamaan kaiken. Lapsettomuudesta tuli kuitenkin niin iso osa arkea. Se vaikutti henkisesti, fyysisesti, parisuhteeseen, taloudelliseen tilanteeseen, mielipiteisiin, koko tulevaisuuden suunnitteluun, reissujen suunnitteluun (koska hoidot, mikä kierron vaihe).. En todellakaan voi väittää nauttineeni hoidoista missään vaiheessa, mutta toisaalta nyt on helppo jälkeenpäin miettiä pieni ihme sisässään, ettei olisi vaihtanut niitä poiskaan.. Kyllä nyt on silmät avartuneet niin paljolle.. Toisaalta, en väitä etteikö voisi olla avarakatseinen ilman hoitojakin. Minä en ehkä kuitenkaan olisi tällä tavoin kuin nyt olen..

Mutta silti tiedän olleeni se osa väestöä, joka on lapsettomuudesta kärsinyt, eikä sitä muuta mikään. Ei edes pikkuisemme, hän on osa tätä kaikkea <3

Ajatuksia ja pohdintoja lapsettomuushoidoista nyt tässä tilanteessa..

Varhaisultra oli vasta viikolla 11, kuvittelimme puolison kanssa näkevämme siellä pienen katkaravun kellumassa ja olimme niiiin väärässä. Siellähän oli jo pikkuinen, jolla oli kaksi kättä ja kaksi jalkaa, jotka viuhtoivat niin kovaa, että alkoi oikein pelottamaan, miten sisälläni voi olla jotain niin kovasti liikkuvaa, ilman että tunnen liikkeitä? Sydän näkyi selkeästi tummentumana, joka suureni ja pieneni tasaisesti. Olihan se nyt hassua... Puoliso totesi autolle mennessämme, että nyt vasta oikeasti ymmärsi, että meille voisi tulla vauva. Toivoa se herätti taas kovasti ja pientä kuvaa katsellessa jaksaa aamupahoinvointia, joka alkoi melkein heti testin tekemisen jälkeen ja jatkuu tänäkin päivänä. Tosin mielestäni aamupahoinvointi on vain legenda. Itselläni se on ainakin aamusta iltaan kestävää, ihan kuin olisi monetta viikkoa oksennustaudissa. Iltaisin on tullut myös päänsärkyä, johon ei oikein edes kävely ja runsas veden litkiminen auta. Johtuu kuulemma korkeasta raskaushormonipitoisuudesta, jota todella toivon sen olevankin...

Ei tässä ihan oikeasti tätä vieläkään todeksi usko. Ei kaiken sen kokeman jälkeen. Pelkää vain, että jos tämän kaiken nyt menettääkin.... Kuinka sitten käy? Enkä halua kyllä yhtään valittaa oireista, koska joka kerta oksentaessani, oli se sitten aamulla tai illalla, niin mietin vain, että siellä se pieni on kun on oireitakin. jos olisi ns. normaalipäivä, niin pelästyisin varmaan kovasti, että mikä on vikana, onko kaikki hyvin.. Nyt ehkä viimeisen viikon sisään on uskaltanut yöllä pisulla käydessäkin olla kurkkimatta, että eihän vain näy verta. Jotenkin pitäisi vain hyväksyä, että jos jotain käy niin se käy eikä sille mahda mitään, mutta toisaalta taas haluaa niin kovasti pitää pienestä kiinni, ettei tiedä kuinka päin olisi.

Monena iltana on tullut mietittyä hoitoja... Kyllä sitä kuvitteli, että ne rankkoja tulisivat olemaan. Jotenkin kuitenkin eri asiat yllättivät kuin olisi luullut.. kaikki on varmasti yksilökohtaista, paljolti itsestä kiinni ja kuinka kukin asiat kokee, mutta itse olisin ehkä toivonut lapsettomuusklinikalta enemmän empatiaa, yhden ja saman lääkärin, ettei joka kerta olisi tarvinnut selittää asioita uudelleen. Muutoinkin kun hormonit heittävät kaikkien pistosten ja tablettien vuoksi, niin silloin kyllä tarvitsisi, että joku uhraisi 2min siihen että katsoisi silmiin kun puhuu sinulle. En sano sillä, että heidän työnsä siellä helppoa olisi. Ei varmasti kun minunlaisia hormonimonstereita on varmasti useampiakin, mutta en silti mielestäni paljoa vaatinut.. Hieman empatiaa ja ymmärrystä. Onkin ihana lukea muista blogeista, kun joillakin on ollut todella hyvät hoitohenkilöstöt ja asiat toimineet, kotiinkin soitettu tuloksia ja vointia, niitä lukee mieluusti hymyillen. Eikä niin, että kesken ultraäänitutkimuksen (alakautta tehtävän) lääkäri jättää ultraäänivekottimen sisääsi ja käy laittamassa sälekaihtimia kiinni, jotta näkee paremmin ultran kuvaa. Voin kertoa, ettei ollut häävi kokemus... Mutta olen ihan hirveän tyytyväinen, että suomessa on mahdollisuus hoitoihin päästä, on kelan lääkekatto, jota ilman tämä ei olisi monellekaan mahdollista. On lääkäripalvelut ja on osaavaa hoitohenkilökuntaa. Iso kiitos kyllä heille <3

10kg jäi pistosten jälkeen vartaloon muistoksi, toivottavasti ne joskus saan pois ja mahdun vielä ihaniin vanhoihin vaatteisiini. Raskauskilot eivät tässä vaiheessa vielä pelota, niille on jotenkin hyvä syy, niin ne ehkä kestää paremmin kuin, että pistosten jäljiltä masu on pieniä mustelmia täynnä ja olo turvonnut. Kyllä sen nyt huomaa, kuinka mielialat heittelivät hormonilääkitysten aikana. Ei puolisollakaan helppoa ollut, mutta toisaalta ei olisi hänelläkään helppoa ollut lääkitysten alaisuudessa, että....

Onneksi kerroimme lähimmille ihmisille inseminaatioiden alettua, se oli meille sopiva vaihtoehto. Pystyi käymään asioita lävitse. Olisin tullut hulluksi ilman ystäviä, perhettä ja blogeja. Välillä tuntui ettei kukaan ollut ns. oikeassa elämässä samassa tilanteessa. Onneksi, jotkut osasivat välttää sanomasta, että tiedän miltä sinusta tuntuu. Ei voi tietää, jos ei joudu samaa kokemaan... Blogeista näki, että oikeasti ei ole ainoa, ei ole yksin, on muitakin! Se oli helpottava tieto. Kirjoittaminen myös auttoi ja ajatus siitä, että jonain päivänä, joku lukisi näitä tekstejä ja kuukausien päästä palaisi pieni elämänalku sisällään uudelleen muistelemaan lukuhetkiään.. Luen yhä blogeja, ei se ole niin, että kun tulee raskaaksi, niin unohtaa sen kaiken. Ei sitä pysty unohtamaan. Pitkä ja kivinen polku, joka kasvatti ihmisenä. Vaikka välillä tuntui, että makuukammarin puolella kaikki oli kellotettu ja aikataulutettu, eikä olisi yhtään innostanut, mutta pakko oli, niin nyt pystyy nauttimaan taas kaikenlaisesta yhteisestä ajasta puolison kanssa ihan erilailla. Koen, että nämä hoidot opettivat paljon meille molemmille, samoin kuin meidän perheillemme ja ystävillemmekin. Kukaan meistä ei pidä itsestään selvänä uuden elämän alkua.

Aiemmin, jos olisin kysynyt esim. työkaverilta tai tutulta, että meinaattekos perhettä perustaa tai koska olis pikkuista suunnitelmissa, niin nykyään kyllä, jos kysyisin, niin kysyisin että, onko ollut toiveissa lisää perheenjäseniä...? Ja kysyisin todella hienovaraisesti. Tai jättäisin kysymättä, ja antaisin toisen kertoa jos haluaisi.

Mitä jäi siis mieleen hoidoista? Ihan mieleentulojärjestyksessä...

Rankkoja, mutta opettavaisia aikoja
Toivottavasti olisivat ikuisesti ohitse, kerta riittäisi näitä hoitoja kiitos
Onnellisuus hoitojen olemassa olosta ja niihin pääsystä
Ihan kuin katselisi kaukaisuuteen, kun pohtii puolta vuotta taakse päin, ei edes aavistanut mitä oli edessä
Onnellisuus pienestä <3

Usko siihen, että tämä kaikki oli juuri tämän pienen arvoista, opetti meitä jo ennen syntymäänsäkään ja paljon <3