15.8.2014 meille syntyi meidän maailman suloisin pikku prinssi

kaiken jälkeen; vaikea alulle saaminen, raskaus kaikine vaivoineen ja rankka synnytys. Hän on täällä. Pieni, suloinen, maailmaa ihmettelevä, unissaan hymyilevä, hyväntuoksuinen, hellyyttävä otus. Meidän oma pikkuisemme. Meidän poikamme. Isänsä nenä, sanovat kaikki ja totta se onkin. Joka kerta sen kuulleessaan tuntee silti pienoista ylpeyttä, meidän, meidän pikkuisemme. Voikun jokainen saisi tämän kokea!


Eihän tämä tietysti yhtä juhlaa ole, ei äidinrakkaus herännyt ensisilmäyksellä, vaan rakkaus pientä kohtaan vahvistuu päivä päivältä. Pelot menettämisestä samaa vauhtia, voi kunpa sille ei ikinä kävisi mitään! Voikun voisin suojella häntä siipieni alla joka hetki ja ne siivet olisivat turvalliset.. Voikun en kaatuisi hän sylissäni portaissa tai liukkaat käteni eivät lipsahtaisi pyllypesuissa kiinni pitäessä. Tästäkö tämä ikuinen pelko pienen puolesta on sitten vissiin alkanut.


Koirat ovat yhä samanlailla myös meidän pikkuisiamme, puhutaankin ikään kuin sisaruksista, koska ne ovat meidän perheenjäseniämme ja meille niin kovin rakkaita myös :) ovat hyvin ottaneet uuden tulokkaan laumaansa.


sitä odottaa jo millainen pienestä ihmisestämme oikein kasvaa. Nyt hän on oikein kiltti. Tykkää paljon katsella ja tutkiskella meitä hereillä ollessaan. Toivotaan, että hänestä kasvaisi hyvätapainen nuori herra, perisi isänsä kielipään ja kiltteyden, äidiltänsä päättäväisyyden ja tunteidensa kautta elämisen.


onnellinen? Kaiken jälkeen, väsynyt, mutta kyllä, onnellinen. Onnellinen ja kiitollinen. Pieni helpotuksen huokaus myös menneelle, tämä ei todellakaan ollut helppo taival ja sitä käsitellään vielä pitkään. Ehkä tuo pieni mies ja häneen kasvamisensa katsominen auttaa ajan kanssa hyväksymään kaiken kivun ja tuskan. Ehkä tätä kaikkea voi vielä joskus muistella hymyssä suin, vielä ei.. Nyt vielä muistaa liian hyvin sen odotuksen, pettymykset menkkojen alkaessa, sen epätoivoisen kaipuun ja katkeruuden nähdessään raskaana olevia sekä vauvoja. Raskauden kivut, säryt, kokonaisvaltaiset muutokset kropassa, yhä uudet vastoinkäymiset 9 kk ajalta ja lopun tuskaisen odotuksen(poika syntyi 41+5). Synnytyksen kivun, komplikaatiot, pelon oman ja pienen puolesta vuorotellen, toipuminen, taas kerran fyysinen kuin henkinenkin toipuminen..


Nyt mennään päivä kerrallaan ja katsotaan mitä tulevaisuudella on vielä tuotavana tullessaan.. Toivotaan, että kaiken jälkeen paljon hyvää <3