Elämäni ensinmäinen positiivinen raskaustesti

Niin. Ne kuukautiset, joita kovasti manasin, eivät ikinä alkaneet. Niiden olisi pitänyt alkaa torstaina, ja kuten blogiinkin laitoin, olin tehnyt tikkutestin, joka näytti täydellisen puhdasta negatiivista. Lauantaina ostin 4 pakettia siteitä, ajatuksella että nyt tulee kunnon vuotomenkat, kun niin myöhässäkin ovat. Maanantaina kun heräsin, niin rinnat olivat niin kipeät ja kosketusarat, ettei mahallaan makuulla olo tullut kysymykseenkään, saatika pystyyn nouseminen ilman rinnoista kiinnipitoa. Äkkiä rintaliivit päälle. Mutta vielä silloinkaan en sitä todeksi uskonut. En näiden kaikkien vuosien jälkeen. Tämän kaiken pettymyksen ja odotuksen jälkeen, en halunnut pettyä. Odotin vain kuukautisia alkavaksi. Kyllä ne alkavat, tein sen testinkin, ne alkaa kyllä ihan kohta...

Tiistaina tein elämäni ensimmäisen digitaalisen clear blue:n raskaustestin, joka näytti tulokseksi: raskaana 2-3 viikkoa. Elämäni ensimmäinen positiivinen raskaustesti kaikkien lukemattomien testien joukossa, kaikkien niiden tikkutestien siis. Ensimmäinen ajatus? Pelko. Suoranainen paniikki ja pelko. Mitä jos tulee keskenmeno? Kuinka kestämme sen tämän kaiken jälkeen? Filminauha vain vilahteli silmien ohitse kaikista mahdollisista pahoista ajatuksista ja oli istuttava hetkeksi.  Kuinka hoidot vaikuttavat lapseen? Nopea laskutoimitus ja häihin tasan 9kk aikaa, eli niitä olisi siirrettävä. Mutta ei vielä. Niin moni asia voisi mennä vielä pieleen. Kumppani hallitsi ajatuksensa minua paremmin. Vaikka varauksella suhtautui hänkin.

Luulen, että en odottanut sitä 3min tikkutestin kanssa. Muistan yhä kuinka heti kastettuani tikun ilmestyi vahva tumma viiva. 1kpl. Noh, en sitten ilmeisesti jäänyt haamuja edes tarkastelemaan.. Sen kerran, kun olisi ehkä kannattanut...


Soitin taysiin klinikalle. Joulusulun vuoksi meillä on nyt ensimmäinen ultra 8.1.-14. Jolloin nähdään, onko alkio tallella, onko oikeassa paikassa ja montako heitä siellä on. Jännittää ihan pirusti.

En ole ikinä ajatellut, että kun puhutaan esim. että on raskaana viidennellä viikolla, niin alkio on silloin vasta 3 viikon ikäinen. Vaikka meilläkin tarkka inseminaatiopäivä on tiedossa, niin lasku alkaa siltikin viimeisistä kuukautisista. Näin ollen laskettuna, viikkoja olisikin nyt jo 7. Hui...

Mitä tästä kaikesta voi sanoa? Pelottaa hirmuisesti, oikeastaan ihan kaikki. Mutta tiedättekö, jonkinlainen helpotuksen aalto hyökyi kuitenkin ylitse. Helpotus siitä, että jopa minunkin on mahdollista saada positiivinen testi. En enään loppuvaiheessa uskonut siihen ollenkaan. En myöskään uskonut inseminaatioon loppuvaiheessa. Mutta en kyllä vielä ota sanojani takaisin, en ennen 8.1:stä kun näen, että onko siellä masussa tosiaan jotain. Sitten uskaltaa vasta huokaista helpotuksesta. Jollain tasolla ainakin. Jonkinlainen toivon kipinä syttyi kuitenkin, se oli jo todella todella syvällä pienessä mustassa luolassa, mutta nyt sieltä kajastaa ihan pikkuruisen pieni lämmin valon kajastus, todella todella kaukaa.. Ehkä toivoa onkin, tämän kaiken kokeman ja odotuksen jälkeen. Ehkä meistäkin voi jonain päivänä tulla isä ja äiti? Vielä näin muutaman viikon sulattelujen jälkeenkään ei uskalla täysin toivoa niin hyvää tapahtuvaksi.. Vaikka toisaalta niin niin niin kovasti toivoo...

Puolisolle sanoinkin, kun tällä viikolla tai siis viime viikolla alkoi pahoinvointi. Aamusta iltaan kestävä pahoinvointi, joka todellakin on vaikeuttanut elämää. Että anna minun hössöttää, anna minun miettiä ja pohtia. Jos tämä on ainoa hetki, kun voin olla raskaana, jos jotain käykin, niin haluan nauttia siitä, että tunnen oireita pikkuisen alkiomme vuoksi. Silloin tiedän, että jotain siellä on. Ja kumpa se pysyisi siellä joulun ja uuden vuoden ylitse, tarttuisi oikein oikein kovasti kiinni, eikä haluaisi päästää irti... Koska oikeasti, me niin haluaisimme oman pienen. Ihan kuin niin moni muukin! Tiedän sen, ja toisaalta tunnen kovaa syyllisyyttä siitä, että meille on annettu se pieni toivonkipinä, ja joku muu jää yhä odottamaan.. Vaikka tiedän, ettei meidän pieni olisi keneltäkään muulta pois.. Mutta kun tietää sen tunteen, kun lukee, että jollekin on näin ihanasti käynyt ja sen tunteen, että voi kumpa joskus meillekin... Soisin tämän jokaiselle, ihan jokaiselle tätä haluavalle... Vaikka olo on kuin rekan alle jääneellä 2vk oksennustaudissa olevalle, niin haluan silti pitää kiinni tästä pienestä mahdollisuudesta. Ja toivon, että tästä seuraisi, ihan oikea terve pieni ihmeemme, jota niin olemme odottaneet.. Toivon, että joku saa tästä edes hieman toivoa... Ja se joku, saa itsekin tämän kokea <3

Silitti hiljaa enkelin siipi, kauneinta kaikista käytti.
Onnen ovesta sisään hiipi, toiveet todeksi täytti.