Tunteiden skaalat

Äitiyden myötä on kyllä tunneskaalan kirjo lisääntynyt huomattavasti. Huomaa olevansa hyvin herkillä kaikille arvosteluille, erityisesti tietty omaan lapseen tai tekemisiin liittyville. Puolitutun peruslausahdus:" Voikun se on iso", " Ai se ei vieläkään osaa ryömiä". Tuntuu pahalta ja jää korviin soimaan. Vaikka terve järki sanookin, että nyt hei haloo, ei se sitä pahalla tarkoita! Jep jep..


Surulliset asiat saa helposti herkistyyn ja ei oo kyllä mikään uus juttu kyyneleet silmänurkissa. Miksi? Nokun telkkarista tuli sellanen ohjelma, jossa oli sellasia leijonan pentuja ja niiden emo oli kipeä ja sit se parantu ja ja ja... Kysyn vaan, että siis oikeesti?! Kyllä. Kannattihan sitä nyt vähän nyyhkiä..


Ärsyyntyminen. Ihan liian herkästi. Useista turhista asioista. Ja liian kovalla volyymilla. Mutta ei pojalle. Tahtojentaisto tilanteissa kyllä saa laitettua silmät kiinni, otettua kunnolla happea ja puhallettua ulos, ja noniin taas jatketaan rauhassa. Mutta kun isäntä jättää kengät oven eteen ja MELKEIN kompastut niihin tullessas kaupasta kotiin, on melkein varma että ne voisi syöttää sille ja huutaa ja raivota ja muristä ja äristä ja kitistä ja marista. Jepjep. Päivä pilalla. Taas kerran, mitä hittoa?! Yhäkö hormonit tekee temppujaan? Vai väsymys? Pääasia ettei tällaiseksi jäisi! Isännän kanssa muisteltu, että millanen sitä oli aiemmin? Tasasempi kuulemma.. Mutta se oli ennen imetystä(8,5kk), ennen raskautta ja hoitoja(12/12), kun pillerit jätettiin pois (12/11).. Jonkin aikaa sitten siis, ja niinhän se menee, että aika kultaa muistot. Jotenkin tarvii varmaan ruveta harjotteleen hermojen hallintaa, ihan jo senkin takia, ettei poju opi samaa kengän-syöttämis-mentaliteettia tulevaisuudessa.


Mutta on se vaan jännä, kuinka ihminen muuttuu vuosien ja kokemusten myötä. Hassua, kuinka elämää ei voi ennustaa. Miettiessä 5 vuotta aiemmin, niin ei olisi osannut odottaa, mitä on vielä tulossa, eikä nytkään osaa kuin toivoa, millaista toivoisi 5 vuoden päästä olevan.