Sitä tää kyllä on.. Tänään on ollut paljon kuumia aaltoja, välillä vaan hulahtaa lämmin aalto kropan läpi ja hikeä puskee. Lähtiskö vikoja lääkehuuruja vielä kropasta?
Pari viime päivää on olleet raskaita. Ei riitä,että hoitojen siirtyminen ja luomumenkkojen tulo/tulemattomuus jännittää vaan muussa elämässäkin jaksaa tapahtua. Onko se niin, että kun vuoristorata lähtee syöksymään alaspäin niin sit se tosiaan syöksyy pitkään ja jyrkästi? Mutta muistaakseni ykskään rata ei ainakaan särkänniemessä ole loppunut niin että iso alamäki ja samantien loppupysäkki. On siinä ainakin ollut tasaista alamäkeä sinne loppuun asti.
Ulkonakin on koko ajan kylmää, märkää ja pimeätä. Tuntuu,että tänä syksynä ei edes kynttilät ja villasukat ole lievittäneet oloa. Ei oikein tiedä, millä saisi mielen paremmaksi. Puoliso totesi, että ehkä se helpoittaa, kun saa olla hetken ilman hormoneja. Toivon kovasti, että raskaus alkaisi ilman koeputkihedelmöitystä, koska pelkään kuinka paljon munasolupunktio sattuu. Melkein yhtä paljon stressaa kaikkia kuluja, joita se tuo tullessaan sekä niitä kaikkia hormoneja,joita tulee uutena. Vielä ei pitäisi hätäillä, onhan tässä varmaan pari kuukautta, kun tulee se himskatin säästökuurikin joulun aikaan. Luotto inseminaatioihin ei vain ole korkealla, koska nyt on kuitenkin 4:s jo samaa rataa niin miks neljännellä tärppäisi, kun ei aiemmillakaan? mieluusti olisin väärässä..
Välillä sitä pohtii, että tää vaikuttaa ihan hirveästi elämään kodin ulko- ja sisäpuolella. Harrastuksiin, työhön, kaikkiin tulevaisuuden suunnitelmiin ja haaveisiin. Lomamatkallekaan ei voi lähteä, koska pitää olla paikalla hoitoja varten ja nyt kun voisi ei ole aikaa töistä eikä rahaa lähteä hoitojen vuoksi. Monestiko olen asiasta jo maininnut? Ehkä liian monesti. Olen sitä mieltä, ettei raha tee onnelliseksi,ainoastaan helpoittaa joissakin tilanteissa. Mutta sisäinen saiturini ei ole tottunut tällaiseen kädestä suuhun elämiseen.
olen pohtinut, erityisesti silloin kun kävin kummityttöä katsomassa ja puolison ystävä oli 10kk:n poikansa kanssa meillä, että millaista elämä sitten on jos ei lapsia saakaan. Ja tänään puolisolleni totesin, että jos koeputkihedelmöitys ei onnistu, niin haluan kolmannen koiran. Meillä kuitenkin koiramme ovat meidän pikkuisia. Ja isovanhempien.... Pieni pentu hieman lievittäisi hoivavietin tuskaa ja tällä hetkellä nuorempi koiramme saisi aktiivisempaa leikkiseuraa. Koiristamme vanhempi, kun on hieman antisosiaalinen tapaus..... Joten kaikille hyvältä kuulostava suunnitelma B. Voisin tällä viikolla laittaa myös adoptiopohdiskelujani ihan omana tekstinään..
Mutta tunteiden vuoristorata/pimeys/alkavat menkat ovat taas lisänneet herkkuaaltoja. Tiedätkö, vähän kuin oman elämän järvi,johon laskee iso joki isommasta elämänmerestä ja aina välillä meressä lainehtii niin kovasti, että se on padottava hetkeksi. Suklaalevypato on oikein hyvä hetkellinen keino saada järvi rauhalliseksi, kun aallot pysähtyy levyyn. Huono puoli: järvi laajenee kun patoamista edeltävä vesi yrittää järveen sijoittua......
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Enemmän kuin mielellään kuulisin ajatuksiasi ja kommenttejasi!