Ärsyttävää vartoamista

Voisivat alkaa jo, niin pääsisi sitten asiasta jo eteenpäin ja pystyisi ajattelemaan tulevaa! Tänä iltana voi kuitenkin onneksi nauttia taas ystävän seurasta <3 Ystävät on elämän suola. Sen takia ei heille näistä asioista haluakaan liikaa paasata, kyllä sitä itsekin tulisi korvista ulos, jos joku puhuisi samoista asioista jatkuvasti 10 vuotta. Onneksi on vertaistukea blogien muodossa. Ihmisiä, joille tämä on myös niin iso osa elämää.. Monia samanlaisia ajatuksia ja erilaisia kohtaloita.

Mutta maa on taas valkoisenaan. Tänään oli jo hieman jouluinen olo taas.. Kohta on tasan vuosi hoitoja. Ei tarvitse paljon miettiä uudenvuoden toiveita.. Ne on jo moneen kertaan toivottu puhki. Ehkä sitä pitäiskin toivoa jotain ihan muuta? Ja uudenvuoden lupauksena yrittää vähentää tämän asian ajattelua? Onnistuiskohan? Hmm.. Nooh. Ehkä on parempi vain kurotella tähtiä taivaalta ja yrittää sitä karkkilakkoa.

Ei, ei vieläkään..

Jostain syystä ei pystynyt odottamaan, vaan oli pakko tehdä testi. Täydellisesti negatiivinen. Ei minkäänlaista haamuviivaakaan. Tuntuu, etten pysty edes tekemään positiivista testiä.

Taas kerran pettymys ja harmi iski vasten kasvoja. Silti jotenkin tuntui, että huokaisi sisäisesti ja totesi, että nii-i.. Uskoisit jo. Kyllähän sen tiesi.

En oikeastaan edes tiedä, mitä tekisin jos testi joskus olisikin positiivinen? Pyörtyisin? Itkisin? Pelästyisin ja järkyttyisin? Viimeisin kuulostaa mahdollisimmalta. Varmaan pelästyisin, että onko se totta? Voiko olla? Tekisin luultavasti parikin testiä ennen kuin uskoisin. Ja sen jälkeen lisää pelkoa: entä jos se on kohdunulkoinen? Entä jos tulee keskenmeno? Se ei kehitykään kunnolla? Syntyy kuolleena? Tai joutuisin synnyttämään kuolleen lapsen.. Ihan hirveä ajatus :( ihan kauhea..

Juu. Eli epäusko, pelko, paniikki ja kirjoitinko jo epäusko? kyllä, lukitsen vastausvaihtoehdon. Jään odottamaan vastausta..

Mitä muuta tämä merkitsee? Luomumenkkojen odotusta, joulua ja parempaa onnea ensi vuodelle..? Voikun harmittaa.. Mistä voisi saada hieman lohtua ja uskoa, että kyllä tää vielä joskus on ohi? Elämä ei tunnu reilulta.. Ei yhtään reilulta..

Paremman vuoden toivossa, yrittää tämä pieni ihminen nukahtaa, paeta edes hetkeksi unimaailmaan, jossa on mahdollisuus omaan ihmisperheeseen edes pienen hetken... <3

Sekavan tyypin parempi sekava päivä

Johtui varmasti hyvästä seurasta. Sai ajatuksia muuallekin kuin arkeen.

Sekavahan silti olen, luulin jo viikko sitten, että inseminaatiosta oli viikko. Tuntui jotenkin tosi pitkältä 7:ltä päivältä? Mutta se 2 viikkoahan tuleekin vasta pe. Eli pari päivää vielä..

Nyt on ollut vihlontaa oikealla munasarjan kohdalla mm. Muutaman kerran kun on kurottanut taakse ja iho pingoittunut. Tästähän on taas mielikuvitus ehtinyt laukata. Onhan näitä ennenkin ollut, eikä tää menkkojen odotusaika ole ollut mitenkään erilainenkaan kropassa. Mutta ehkä siinä on sitäkin, että olis niin ihana tehdä joululahjat isoisoäidille ja isopapalle, tulossa olisi neljättä polvea.. Huoh. Toisaalta taas päänsisäinen ääni muistuttaa, että taas se pettymys tulee korkealta, kun tuollaisia mietit.

Siksi toiseksi, jos vauva tulisi, niin olisin luultavammin hääpäivänä luultavammin synnärillä kuin kirkossa.......

LISÄÄNTYMISVAROITUS!!!! Huom. sisältää katkeraa tekstiä!

Hei, nyt ihan oikeasti vois ihmiset lopettaa sen lisääntymisen niin kauan kun meilläkin on se mahdollisuus?! On hieno tunne kuulla samanpäivän aikana 3:t vauvauutiset, jopa naapurin lapsikin saa lapsen. Onnea vaan niillekin. katkera pieni ääni kuiskaa että toivottavasti on koliikki lapsi. JA järjen ääni vetää taas takaisin maailmaan. Se ei ole meiltä pois! Usko nyt itseäs! Ei ole! Ei ei ei ei ei ei ei.. Ei tunnu vieläkään siltä että ei olis pois.. 

Oikeesti välillä tuntuu, ettei halua kuulla/nähdä yhtäkään onnellista vauvailmoitusta. Tekis mieli vaan karjasta, irvistää ja juosta pois, ehkä silloinkin vähän kiljuen. Tai karjuen. Itse asiassa ulvoen.

Sen sijaan sitä tyytyy väkinäisesti hymyilemään ja onnittelemaan. Mielessään tosin fileroi jo kertojaa sushiksi ja käärii tiukasti merilevärullan sisään.

Ja ihan turha yrittää ajatella, että onhan tässä mahdollisuus, voi juku kun tuntuukin siltä! Mikä tän mahdollisuuden oikein ratkaisee?? Ja ennen kaikkea koska?? Tuleeko tästä ikuinen piina? Yksi joukkuetoveri yritti lasta 10 vuotta, ja hei sitten tärppäs. Ja taas helpoitti oloa.. NOT!

Miksi tää turhautuminen, ärsytys, ketutus ja suru pitää purkaa syömiseen tai muuhun epäjärkevään? Kyllä tällä turhautumisen määrällä pari maratonia juoksis. Ainut vaan, että sitä ehti ennen sitä avata suunsa, niin että koittaa nyt sit tätä ruhoa johonkin liikuttaa 42 kilometrin verran. NOT! Parempi jäädä sohvalle. Ehkä vähän syödä jotain. Ja pikkuisen lisää. Nimimerkillä viime viikonloppuna 5 piparia, 3 muffinsia, 1 leivos, 3 levyä suklaata, 1 pussi karkkia. Ja ei, ei se helpoittanut oloa, päinvastoin. Ja jos olis pysähtynyt ajattelemaan, niin sen olis kyllä jo tiennyt. Mutta harmitti. Tunnista tunnesyöppö.


Ei se oikeesti maata kaada, että muut saa lapsia, mutta saa kai se ketuttaa?? Ei kai sitä kukaan voi paheksua? Tuskin se nyt parempi olisi sisällänsäkään pitää ja masentua. Taas saa puoliso kuunnella kotona ulvomista. Ja taas kerran se toteaa tyynen rauhallisesti myötätuntoisella katseella, että ei sille voi mitään, kyllä meidänkin vuoro tulee, ei se meiltä pois ole, ollaan onnellisia niiden puolesta. Aah.. vielä hieman tiukemmalle.. ja päälle mätiä ja vóla, jo toinen valmis sushi. Haistakoot home. Tänä iltana ainakin mökötän asiaa. Sanoi mitä sanoi. Nyt ei auta kuin mökötys ja synkistely. Minkä ihmeen takia tässä talossa ei ole herkkukätköjä?? Tunnista herkkukätkösyöppö.

Ja loppuun tiivistyksenä:

                                                AAAAARRRRGGGGG!!!!

lähde: goole.com

Millainen vanhempi haluaisin olla?

Työssäni olen melko paljon lasten kanssa tekemisissä ajoittain.. Ja tänään oli taas yksi sellainen päivä ja vielä 9.30-22.30,eli jokunen tunti.. Kyllähän siinä taas ajatuksia lenteli ilmaan..

Tänään oli monenlaisia vanhempia. Oli niitä, jotka olivat rauhallisia ja joiden lapset luottivat vanhempiinsa, tuntui että kun vanhemmat olivat rauhallisia ja selittivät asiat aivan normaalisti. Siis normaalisti yksinkertaisin sanoin. En tarkoita siis lässyttäen 6- vuotiaalle tyyliin kuin puhuisi 1-vuotiaalle. En uhkaten ja uhkaten ja uhkaten, ai niin ja kiristäen. En tarkoita varsinkaan laulaen!!! Enkä väkisin pakoittamalla niin että saa vieressä pelätä, että vanhempi taittaa lapsen käden poikki. Enkä kyllä pelkästään lahjoen, kun meet tuoyon saat sellaista,kun teet noin saat sellaisen, kun taas teet niin niin saat taas jotain. Voin kertoa, että 10minuutissa lapsi täyttyy leluista, herkuista, vaatteista, leffoista, äidin ja isän viereen nukkumisesta aika täyteen. Joka lauseessa n. 4 lupausta, ja moniko niistä toteutuu oikeasti? Mitä lapsi oppii niistä katteettomista lupauksista? Millaisia ihmisiä niistä lapsista tulee?? Ovatko ne sellaisia, joiden ei itsekään tarvitse ikinä pitää lupauksiaan? Ja hei unohdin vielä yhden ryhmän, ne jotka eivät kommunikoi. Se on varmasti myös vaikea taito, koska se vaatii lapsen kanssa oloa ja tuntemista.

Ihailen niitä vanhempia, jotka ovat johdonmukaisia, tekevät selvät säännöt lapsille ja jos lapset eivät tottele, niin toteuttavat lupauksensa/ ehtonsa. Ne jotka jaksavat selittää uudelleen ja uudelleen hermostumatta, kaiketi menevät vielä lapsen tasolle fyysisesti kun puhuvat. Sellaista toimintaa on ilo katsoa. Paljon on tietysti perheen yksilöiden temperamenteistakin kiinni.

Mutta usein sitä miettii, että miten itse asioita tekisi jos olisi äiti. Miten pyörittäisi arkea ja perhettä. Ottaisi lapset mahdollisimman paljon mukaan, opettaisi hyvätapaisuutta ja sitä, että teoilla on seurauksensa. Empatiakykyä ja sosiaalisuutta..  Ne auttaisivat paljon vanhempana. Perheelle varaisi yhteistä aikaa, mutta pitäisi myös huolta parisuhteesta,koska se heijastuisi koko perheeseen.. Ei se varmasti helppoa olisi.. Helppohan se tässä on kuvitella, mutta niin paljon antaisi, että saisi senkin kokea..

kai sitä jokainen kuvittelee/toivoo/haluaisi/yrittäisi olla  hyvä vanhempi omalle lapselleen? Entäpä erityislapset? Taitaa olla ihan oma lukunsa ne...

Lumi, valo, ensilumi..

Lunta on tullut. Maa on valkoisenaan. Oli huomattavasti helpompi herätä tänä aamuna pitkien yöunien jälkeen hieman valoisampaan päivään. Tätä on odotettu jo kuukauden verran, että tulisi lunta ja loppuisi loska sekä sade, vaikka tykkäänkin kaikista neljästä vuodeajasta enkä vaihtaisi niistä mitään pois. Niin jotenkin tätä lunta ja valoa tarvitsi.. Vaikkakin kylmyys pakoittaa pukemaan triplasti vaatetta päälle tällaiselle vilukissalle.

Oli ihana aamulla nähdä kahden pikkuhaukun ilmeet takapihan oven kynnyksellä. Molemmat pysähtyivät kuin seinään. Etutassut hieman korkealle kynnykselle ja takapuolet maassa, maaorava-asennossa, molemmat vierekkäin hetken aikaa kallistelivat päätään ja pienet kuonot nuuhkivat ilmaa: uskaltaako tuonne valkeaan aineeseen mennä? Muutama rohkaiseva sana minulta ja isojen silmien katseet ylös niin siitähän se sitten lähti, kova kirmaaminen takapihalla lumihiutaleiden tiprutellessa maahan asti. Pikkuhaukut juoksivat silminnähden onnellisina yhdessä vierekkäin erilaisia kaarteita ja hyppivät ilmaan isojen lumihiutaleiden toivossa. Jos pieni koira voisi pakahtua onnellisuudesta niin se olisi ehkä tapahtunut tänä aamuna. Ei sitä voinut kuin hymyillen katsoa ovenkarmiin nojaten. Ehkä siinä tuli pienesti myös huokaistua ja tuijoteltua itsekin lumihiutaleita pohtien, että kuinkahan oma lapsi olisi saanut onnelliseksi, kun olisi saanut nähdä hänen onnensa lumisena aamuna pitkän syksyn jälkeen? Ja taas kerran sai todeta, että onneksi jostain kohtalosta on saanut nämä ihanat haukkuset elämää piristämään. Nautitaan lumesta ja valosta kaiken keskellä.

Adoptio..

Ei ole ihan yksinkertainen asia, kun sitä ihan tosissaan pitää miettiä. Aina ennen ajatteli, että jos ei saisikaan lapsia niin ilman muuta adoptoisi, mutta nyt kun se tilanne on vähän lähempänä niin sitä pohtiikin jostain syystä hieman erilailla.. Lähinnä itseä mietityttää olisiko lapsi terve? Samanlaillahan voi olla omankin lapsen kanssa ettei ole.. Mutta lähinnä, että eihän me yhtään tiedetä, mitä lapsen äiti on tehnyt raskauden aikana tai millaisia mielenterveysongelmia suvussa voi olla? Ja kyllähän se pelottaa, että jos äiti haluaakin lapsen takaisin tai jos lapsi haluaakin isona biologisten vanhempiensa luokse. Sydänhän siinä särkyy... Kukaan lähipiiristäni ei ole adoptoinut, joten jos jollain henk. koht. tietoutta asiasta niin laittakaa ihmeessä kommenttia!! Lisään perään yhden adoptiosta kertovan sivuston..

Mitä olen noita nettijuttuja tutkinut, niin niissä puhutaan paljon ulkomaisesta ja kotimaisesta adoptiosta. Kotimaiseen lapseen on kuulemma ihan hirmuisen pitkät jonot (ai kauheata, miten voikin lapsesta puhua kuin esineestä?!).. Ja jossain oli myös maininta, että terveeseen lapseen vieläkin pidempi jono? Kuitenkin paljon puhutaan, että lapsia on paljon ilman vanhempia... Varmasti ainakin ulkomailla, mutta suomessakin pitäisi olla.. Toisaalta jos lasta ei hoidoilla tule, niin eihän sillä jonotusajalla sitten ole merkitystä..

No mutta entäs itse adoptioprosessi? Kuulemma todella pitkät (5v?) seurannat, joiden aikana hirmuisesti syynätään elämistä. Paljon sosiaalitoimiston kanssa asioimista ja hirveästi kaavakkeiden täyttöä. En kyllä yhtään pelkäisi, etteikö läpäistäisi testejä. Mutta ei se nyt kiva ajatus ole, että ruvetaan meidän perhe-elämää ruotimaan ulkopuolisten kanssa ja vielä arvioimisasteikolla.. Ehkä on psykologin haastattelujakin, ne olis kanssa aika jänniä :)

Pahinta ehkä oli, mitä vastaan on tullut erilaisilla sivustoilla ja blogeissa, että suositellaan prosessin ajan käytettävän ehkäisyä. Ymmärrän toisaalta sen pointi, että jos on mennyt 4,5 vuotta ja sitten tuleekin oma lapsi ja koko prosessi onkin turha. Ei aavistustakaan, kuinka kallistakin se on... Mutta jotenkin, että pitäisi luovuttaa biologisen lapsen saamisen mahdollisuus? En usko, että tän kaiken jälkeen ihan muutamaan vuoteen siihen ajatukseen pystyisi.. Eiköhän se toivo kuitenkin siellä silti elä, vaikka ei haluaisikaan, että josko kuitenkin tulisi.. Ajattelen kuitenkin nytten, että ihan hyvin uskon voivani samaistua adoptiolapsen äidiksi. Uskon kuitenkin kasvatuksen roolilla olevan niin iso vaikutus. Joten en usko kiintymisen olevan mikään ongelma..

Jos lapsi olisi tummaihoinen, niin siinä olisi toisaalta puolensa ja toisaalta taas ehkä vaikeutensakin.. Ainakin silloin pitäisi lapselle kertoa, että hänet on adoptoitu, eikä posteljoonilla ole asiaan mitään vaikutusta..... Mutta kuinka senkin voi kertoa? Ja mitä lapsi oikein sen jälkeen ajattelee? Ja monenko vanhana? ja voivoivoi... Kauheasti olisi pohdittavaa. Ja kiusattaisiinko lasta, jos hän olisikin eri värinen koulussa jo ihan pienenä? Sekin olisi kauheata.. Lapset voi olla tosi ilkeitä toisilleen.. Ja kuinka erilaisia sairauksia tummaihoisilla on, eihän mustelmiakaan erota, niin kuinak sitä osaa hoitaa jonkun malaria tai keltakuumeen? Mutta toisaalta siinä olisi joku oma ajatuksensakin, että antaa koti jollekin pienelle suomesta ja hyvästä perheestä, ettei hän joudu mihinkään kadulle isoon kaupunkiin..

Olisi tietysti myös ihana saada vauva ihan ihan pikkuisena, eikä esim. 2 vuotiaana... silloin tuntuu, että olisi jotenkin enemmän hänen vanhempansa? Mutta raskausaikaa ei sitten koskaan kokisi ja jotenkin se raskausaikana syntyvä side lapseen tuntuu tosi tärkeältä.. Haluaisin sen ihan hirveästi kokea.. Onneksi ikää on kuitenkin tämän verran vähän.. Koska kyllä minua vielä enemmän pelottaisi, jos nyt olisi lähempänä 30 vuotta tai vähän päälle, koska sitten jos menisikin joiden ikärajojen ylitse, ja sitten adoptiomahdollisuuskin jäisi.. Myös sijaisvanhemmuutta olen pohtinut, mutta kirjoitan taas siitäkin erikseen, samoin kuin tuosta kasvatuksesta..

                                                                                             P.s lomakuume.....

http://www.pelastakaalapset.fi/toiminta/lastensuojelutyo/adoptiot/

Odottaminen..

On tylsää ja ärsyttävää, kun on huono kärsivällisyys. Tiedän jo, että menkat alkavat kohta, olo on ihan sellainen, joten voisivat nyt sitten alkaa niin loppuisivatkin joskus.

Tuntuu, että sitä vain odottaa koko elämänsä. Odottaa erilaisia tapahtumia, ihmisiä, pyhiä, jotain poikkeavaa tai ihan vain, että aurinko paistaisi risukasaankin. Elämä kun ei useinkaan tunnu reilulta. Sitten saakin odottaa, koska paha olo menisi pois. Voikun sen saisikin vain puserrettua pois tai ajateltua pois! Eikä niin, että se vaikuttaa ihan kaikkeen mitä tekee. Ei niin, että olo on samanlainen kuin ulkona oleva kylmä,märkä tihkusade. Taas kerran tänä syksynä kaipaa peiton alle pakoon pahaa maailmaa... Sinne lämpöiseen ei tunnu pahan koura ylettyvän, siellä on hyvä olla. Suklaalevy on bonusta, toinen extrabonusta...

Onneksi tv:stä tulee paljon hömppää, kun ei huvita muutakaan tehdä, vaikkakin tekemistä olisikin. Ne kivasti kasaantuvat takaraivolle mieltä puhdistamaan.... Kun on aina ollut sellainen luonne, että tekee ennemmin etukäteen kuin myöhään. Noh, peitto korville vaan.

Taas yhden positiivisen postauksen voi lopettaa pohdintaan, mitä sitä nyt odottaa?

Joulua

Vauvaa (in my dreams)

Ystävien tapaamista

Vapaita

Kynttilöitä ja rauhallisia iltoja

Pitkiä lenkkejä

Lunta ja valoa

Parempaa mieltä

Parisuhde

Toiset alkavat rakentamaan omakotitaloa, toiset lähtevät 6 viikoksi interreilaan malesiaan rinkkojen kanssa, jotkut muuttavat kaupungista maalle farmille, toiset taas panostavat autoon ja urheiluun. Eihän sillä periaatteessa väliä, mitä tekee, kun vaan tekee yhdessä. Me yritämme lasta. Melkein veikkaisin ettei talon rakennus ole yhdessä helppoa ja moni pari eroaakin. Väittäisin kuitenkin ettei tämäkään ole yksiselitteisen helppoa ja varmasti erojakin pareille tulee. Kyllähän tällainen prosessi muuttaa parisuhdetta, lopullisestikin. Koska se muuttaa yksilöä ja yksilönkin ajatusmaailmaa. Itse ainakin koen hieman muuttuneeni. Tässä on niin kovin kyynistynyt ja joutunut pohtimaan elämänvalintoja. Laittamaan tietyllä tavalla terveydenkin peliin. Raskaus on kuitenkin riski. Ja muutoinkin, tarkoitus olisi että varaan nyt joulukuun alussa mammografian. Teroluttien jälkeen huomasin patin vasemmassa rinnassa. Silloin varsinkin pohti, että mitä tässä on tekemässä? Mutta pohdintojen tulos oli että yhteistä elämää. Pientä elämää.

Puolisoni on kyllä uskomattoman hyvin sietänyt kaiken kiukuttelun,itkun,naurun,turhautumisen ja raivon asian suhteen. Ei varmasti ole ollut helppoa. Mutta mielestäni ihan reilua, että hänkin joutuu yhteistä tuskaa käymään läpi, koska hänen ei tarvitse syödä tai pistellä itseään.

Olemme oppineet ehkä puhumaan enemmän tai ainakaan se ei ole vähentynyt. Vaikka itse olenkin sellainen, että haluaisin tuhannesti asioita käsitellä ja käydä lävitse yhä uudelleen ja uudelleen, niin puoliso ei halua. Miesmäisen logiikan mukaan asiasta on jo keskusteltu, joten mitä sitä pohtimaan? Tottahan tuokin.. Mikähän naisten juttu se on? Tai ehkä se on omia huonoja puoliani. Kuten myös asioiden edelle meno.

Suunnittelen aina kovin tarkasti, kuinka päivät menevät ja ilman kalenteria olisin hukassa, kun en muistaisi puoliakaan sovituista tapaamisista ja asioista. Luen sen huonoksi puoleksi, koska nytkin olen useaan otteeseen sisustanut lasten huoneen mielessäni tytölle/pojalle/kaksosille sopivaksi. Mutta usein puoliso toppuutteleekin, että älä nyt älä nyt suunnittele, kun petyt niin kovasti, kun asiat eivät menekään suunnitelmien mukaan loppujen lopuksi. Tottahan se onkin, usein on muutama muuttuja matkassa.. Mutta mielestäni iso osa asioiden taikaa on juuri siinä suunnittelussa ja haaveilussa, siinä kuinka elää ne hetket monen monesti ja monasti omissa kuvitelmissa ne sujuu kauhean kivasti. Niin eikai se väärin ole, jos on kuvitellut asiat parhailla mahdollisilla tavoilla menneeksi, kun jos ne menevätkin pieleen, niin on kuitenkin mielessään elänyt ne ihanat hetket. Onhan sekin tyhjää parempi.. Joskus tietysti voi tippua korkealta ja kovaa, mutta ehkä se on niiden haaveiden hinta?

Toivoisin, että kaikki jotka samaan joutuvat muistaisivat myös hoitaa parisuhdetta. Parisuhde ei kuitenkaan ole mikään itsestäänselvyys ja joutuu mielestäni todella koville hoitojen aikana. Pareista riippuen ongelmia voi olla useita ja varsinkin sellaisia, joita ei olisi edes ilman hoitoja tullut. Suosittelen yhteisiä lenkkejä, reissailua, kokkaamista, leffoja ja yatzin peluuta ;)

Nimimerkillä Kokemusta omaava

Tunteiden vuoristorata

Sitä tää kyllä on.. Tänään on ollut paljon kuumia aaltoja, välillä vaan hulahtaa lämmin aalto kropan läpi ja hikeä puskee. Lähtiskö vikoja lääkehuuruja vielä kropasta?

Pari viime päivää on olleet raskaita. Ei riitä,että hoitojen siirtyminen ja luomumenkkojen tulo/tulemattomuus jännittää vaan muussa elämässäkin jaksaa tapahtua. Onko se niin, että kun vuoristorata lähtee syöksymään alaspäin niin sit se tosiaan syöksyy pitkään ja jyrkästi? Mutta muistaakseni ykskään rata ei ainakaan särkänniemessä ole loppunut niin että iso alamäki ja samantien loppupysäkki. On siinä ainakin ollut tasaista alamäkeä sinne loppuun asti.

Ulkonakin on koko ajan kylmää, märkää ja pimeätä. Tuntuu,että tänä syksynä ei edes kynttilät ja villasukat ole lievittäneet oloa. Ei oikein tiedä, millä saisi mielen paremmaksi. Puoliso totesi, että ehkä se helpoittaa, kun saa olla hetken ilman hormoneja. Toivon kovasti, että raskaus alkaisi ilman koeputkihedelmöitystä, koska pelkään kuinka paljon munasolupunktio sattuu. Melkein yhtä paljon stressaa kaikkia kuluja, joita se tuo tullessaan sekä niitä kaikkia hormoneja,joita tulee uutena. Vielä ei pitäisi hätäillä, onhan tässä varmaan pari kuukautta, kun tulee se himskatin säästökuurikin joulun aikaan. Luotto inseminaatioihin ei vain ole korkealla, koska nyt on kuitenkin 4:s jo samaa rataa niin miks neljännellä tärppäisi, kun ei aiemmillakaan? mieluusti olisin väärässä..

Välillä sitä pohtii, että tää vaikuttaa ihan hirveästi elämään kodin ulko- ja sisäpuolella. Harrastuksiin, työhön, kaikkiin tulevaisuuden suunnitelmiin ja haaveisiin. Lomamatkallekaan ei voi lähteä, koska pitää olla paikalla hoitoja varten ja nyt kun voisi ei ole aikaa töistä eikä rahaa lähteä hoitojen vuoksi. Monestiko olen asiasta jo maininnut? Ehkä liian monesti. Olen sitä mieltä, ettei raha tee onnelliseksi,ainoastaan helpoittaa joissakin tilanteissa.  Mutta sisäinen saiturini ei ole tottunut tällaiseen kädestä suuhun elämiseen.

olen pohtinut, erityisesti silloin kun kävin kummityttöä katsomassa ja puolison ystävä oli 10kk:n poikansa kanssa meillä, että millaista elämä sitten on jos ei lapsia saakaan. Ja tänään puolisolleni totesin, että jos koeputkihedelmöitys ei onnistu, niin haluan kolmannen koiran. Meillä kuitenkin koiramme ovat meidän pikkuisia. Ja isovanhempien.... Pieni pentu hieman lievittäisi hoivavietin tuskaa ja tällä hetkellä nuorempi koiramme saisi aktiivisempaa leikkiseuraa. Koiristamme vanhempi, kun on hieman antisosiaalinen tapaus..... Joten kaikille hyvältä kuulostava suunnitelma B. Voisin tällä viikolla laittaa myös adoptiopohdiskelujani ihan omana tekstinään..

Mutta tunteiden vuoristorata/pimeys/alkavat menkat ovat taas lisänneet herkkuaaltoja. Tiedätkö, vähän kuin oman elämän järvi,johon laskee iso joki isommasta elämänmerestä ja aina välillä meressä lainehtii niin kovasti, että se on padottava hetkeksi. Suklaalevypato on oikein hyvä hetkellinen keino saada järvi rauhalliseksi, kun aallot pysähtyy levyyn. Huono puoli: järvi laajenee kun patoamista edeltävä vesi yrittää järveen sijoittua......

Pelot vol. 2

Toisaalta täältä blogeista saa hyvää vertaistukea ja on ihana huomata, kuinka välillä käykin hyvin. Tarina päättyy onnellisesti. Mutta välillä taas luonto näyttää nurjan puolensa.. On jännä, kuinka voikin tuntea pahaa mieltä toisen, aivan tuntemattoman puolesta. Ehkä osa siitä tunteesta ajattelee sitä,että se olisinkin voinut olla minä, joka niin kirjoittaa? Tai ehkä se, että ei haluaisi kenenkään joutuvan kokemaan tätä prosessia? Pelkoa siitä, mitä kaikkea voikin tapahtua ja mennä vielä pieleen..

Onneks ei ole kristallipalloa, joka näyttäisi tulevaa, koska en oikeastaan halua tietää, kuinka tässä vielä käy. Tai lähinnä, en halua tietää, jos tarinamme ei päätykään onnellisesti. Pelottavaa.

Lomamatkat

Kävimme muutama vuosi sitten thaimaassa ja siellä oli paljon lapsia ihan todella pienestä sylivauvasta taaperoon asti. Thaimaalaiset vaikuttivat kovasti tykkäävän lapsista: juttelivat iloisesti, toivat leluja pöytiin ja hymyilivät erityisen paljon heidän suuntaansa. Hotellilla oli jonkin verran lapsia ja se oli osittain, taas vaihteeksi, kipeätä. Itse en ehkä olisi niin pienten lasten kanssa lähtenyt kuin jotkut olivat, mutta olenkin hieman käärme- ja pöpöpelkoinen. Enkä suotta, koska vatsataudin sitä sitten sai, juuri kun rentoutui 1,5vk matkalla olon jälkeen. Vikat päivät antoi opetuksen. Ja käärmeitäkin nähtiin! Kenelle oikein yritän todistella?? Pelkoinen,mikä pelkoinen  ....

Noh, nyt elokuussa olimme mallorcalla viikon ja vahingossa tarjousloman vuoksi ajauduimme lapsettomaan hotelliin. En ollut aiemmin tällaisesta kuullutkaan ja hieman olimme ihmeissämme, kun tajusimme asian. Kuitenkin, jos ensi kerralla olisi kaksi samanlaista matkaa valittavana normihotellista tai lapsettomasta, niin ottaisin sen lapsettoman vaihtoehdon, koska se ei tehnyt niin kipeätä. Ajatukset sai oikeasti levätä poissa näistä asioista.. Ei tarvinnut katsella, kuinka vanhemmat houkuttelevat lapsia syömään ja nämä söpösti irvistelevät takaisin, ei lasten iloisia silmiä ja kiljahduksia uima-altaalla ja bonuksena, kukaan ei itkenyt koko yön aikana! Se osoittautui siis yllättävän hyväksi vaihtoehdoksi, voin suositella. Paljon kirjan lukemista, auringonottoa, retkiä, auton vuokrausta ja erilaisia paikkoja. Rentoutumista isolla R:llä.

Tosin haaveilisin sitten jos joskus pääsisi lapsen kanssakin matkustamaan, perhematkasta. Mutta kyllä lapseni pitäisi olla jo sen ikäinen, että pystyy kävelemään jottei hän joudu ryömimään ties missä basilleissa ja katukoirien kirpuissa. Omat kirppukasat erikseen eri asia. Ja osaisi juoda ja sanoa hieman, jos on jano tai nälkä. Tietysti myös hotelli ja ylipäänsä matkakohde pitäisi valita täysin lasta ajatellen.

Tosin puolison kanssa on ollut puhetta, jos lapsia saadaan niin paljon oman maan kiertämisestäkin road trippien ja kylpylöiden muodossa. Niitä on nytkin tehty, mutta olisihan se lapsen kanssa ihan erilaista. Ainakin uskoisin niin. Lapsen ilo/suru antaa kuitenkin niin eri säväyksen kaikkeen tekemiseen. Ja suomestakin löytää paljon kohteita matkustaa. Tai voi käydä laivalla ruotsissa tai viron puolella. Kyllähän se vaihtelu virkistää, vaikka varmasti oman suunnittelunsa vaatiikin lapsen kanssa matkalle lähtö ja siellä pärjääminen.

No nyt vielä voi nauttia yllättävistä suunnitelmista, kun koirat pärjää keskenään kotona. Jos haluaa elokuviin ja olosuhteet on suotuisat, niin voi vain lähteä. Helppoa, mutta...

Loppuun syvä huokaus.

Aah, oma olotila taas täällä

Nyt alkaa taas huomaamaan, kuinka alkaa olemaan oma itsensä. Vaatteet mahtuu kun ei turvota, ei tee ihan niin paljon mieli herkkuja, olo on paljon leppoisampi. Tässä kierrossa tää olo tulikin nopeasti, yleensä on mennyt viikon verran, mutta nythän on mennyt vasta pari päivää. Voiko tästä päätellä mitään? Tuskin, eikä kannata pilata hetkellistä hyvää oloa miettimällä turhia. Otan tämän lähinnä niin että seuraavan 2 viikkoa on kaikilla hieman helpompaa lähelläni ja itselläni itseni lähellä. Nopeasti aika kuitenkin menee. Kun tosiaan ajattelee, että kohta on vuosi hoitojen aikaa ja pari vuotta kun odotus alkoi. Vaikka paljon niihin vuosiin onkin mahtunut, niin toisaalta aika on mennyt nopeasti, toisaalta toisella tapaa piinaavan hitaasti, jos miettii, että jos olisi ekasta kierrosta tärpännyt, niin pikkuinen olisi jo reilusti yli vuoden päivät ja seuraava voisi olla tulossa..

Onneksi tänään on vapaa töistä: pitkään nukkumista haukkujen kanssa, aamupuuro, ihanaa kummityttöä moikkaamaan ja puolison ystävä tulee lapsensa kanssa käymään ennen harrastukseen lähtöä, illan kruunaa lenkki ystävän kanssa ja pitkä lämmin suihku. Kyllä tähän päivään kannatti herätä ja nousta :)

Mitä jos lapsi ei olekaan terve?

Ainahan se riski on olemassa. Mutta kun miettii näitä kaikkia hormoneja,joita syö ja pistelee niin on se ihme etteivät ne vaikuta lapseen, kun kropan ne kyllä heittävät sekaisin.

Kaikissa esitteissä ja ohjelappusissa lukee, että hoidot eivät lisäisi riskiä kuin monisikiöisyyteen. Sen pystyy kyllä hyvin ymmärtämään,kun ei kypsytellä vain yksiä munarakkuloita vaan useita kerralla, joten ihmekös tuo.. ja jotenkin tuntuu, että jos vaan vauvat selviäisivät niin ilman muuta otettaisiin kaksoset! Koska jos yhtä lasta yrittäessä menee näin kauan ja täytyisi toista varten taas aloittaa alusta, niin kaksi kiitos kerralla :) vaikka toipuminen tuplasti rankempaa, arki triplasti haastavampaa ja univelat potenssiin kaksi, niin silti. Niillä olisi kuitenkin aina toisensa kaverina ja olisihan se ihana seurata, kuinka kahdesta pienestä kasvaisikin eri persoonat.. ja ainahan on riski, että yhdelläkin sikiöllä olisi jotain.. Tosin voisi tietysti olla, että molemmilla kaksosistakin olisi.. Se kuulostaa käsittämättömän rankalta. Ei voi sanoa, että voi kuvitella,kun ei sitä kyllä varmaan voi kuin silloin kuvitella, jos sen on kokenut..

Ainahan se pelko on, että lapsella voi jotain olla. Raskaus aina riski. Toisaalta on muistettava, että lapselle voi myös käydä jotain vaikka muutaman vuoden iässä.. Eli siitä päästään siihen, että elämä on riski ja elämässä, jotta voi elää on otettava riskejä, jotta on elämää ja elämä synnyttää lisää riskejä. Eli? Riski mikä riski, voiko siis verrata, että lapsi mikä lapsi? Oli poikkeavaa tai ei.. Riski on varmasti elämän arvoinen.

Ikuinen optimisti vs. onnellinen pessimisti

Yleisesti ottaen sitä tulee oltua pessimisti. Niinhän sitä sanotaan, että pessimisti ei pety. Se kuulostaisi hyvältä. Mutta mikä kieroutuma ihmismielessä on, ettei se voi hyväksyä sitä asiaa sellaisenaan, vaan aina se toivo sieltä pilkahtaa jostain nurkan takaa salakavalasti.

Asiaan:

2 viikon odotus alkoi taas. Alkaako menkat vai joko tämä 3:s joulu olisi pikkuisen odottamisen aikaa? ja tässä kohtaa voi siis lukea sen ärsyttävän optimistisen toivon, joka on aiheuttanut lukuisat pettymykset. Kuinka monta raskaustestiä pitää vielä tehdä ennenkuin uskoo ettei tule 2 viivaa? Kuinka montaa ovulaatiota täytyy vielä yrittää löytää, jotta varmasti olisi otollinen aika? Kuinka monta kuvitelmaa  joulusta tarvitsee elää, jossa kertoo jouluna isovanhemmille, että te sittenkin näette lapsenlapsenne? Eikö kahden joulun kuvitelmat riitä? Ei, ei tietenkään, kun tyhmä ihmismieli haluaa uskotella, että tämä joulu on ihan erilainen kuin aiemmat ja nyt oikeasti hyvä aika lapsen tulla (vaikka edellisjoulutkin oli samanlaisia..), kolmas kerta toden sanoo ja mitä vielä?? Huoh. Kyllä se pieni järjen äänikin sieltä pään sisältä huutelee, että mussuta vaan rauhassa suklaas, ei sulle parempaakaan syytä lihomiseen tule.

Miks ei vois vaan kääntää ajatuksia on/off?

Normaalisti arjessa ei asiaa sinänsä ajattele. Yleensä juhlapyhät,juhlat,hetket, joissa lapsia läsnä, aiheuttavat niitä tulevaisuuden haaveita. Olihan sitä tietysti anoppi kysynyt myös puolisolta, että onko mitään kuulunut? Kun olisi reissullansa niin ihania lastenvaatteita hypistellyt.. Ei, ei ole kuulunut. Ja seuraava ajatus, että tuskin kuuluukaan...oliskin ihme jos kuuluis... Vähän liian hyvää ollakseen totta.. Joten pessimisti 6-0 optimisti ja aamukampa roskiin.

Lunta tupaan...

Viime aikoina on tuntunut enemmänkin tulevan lunta tupaan tämän asian tiimoilta.. Tässä kierrossa, kun hain apteekista gonal-f:ää, niin lähiapteekin ihana farmaseutti (huippu apteekki, tosi hyvä palvelu) kysyi, onko ollut puhetta lääkekatosta? Totesin, että ei, mutta on pitänytkin siitä kysyä, että hyvä kun muistutit. Keskustelimme sitten lääkekatosta. Tänä vuonna lääkekatto on 670e, ensi vuonna se luultavasti laskee muutaman kymmenen euroa tai sitten pysyy samana. Lääkekatto tarkoittaa sitä, että sen jälkeen kun tuo summa tulee täyteen niin lääkkeet maksavat vain  1,50e kappale lääkkeestä huolimatta. Lääkekattoa kerryttävät reseptilääkkeet ja nimenomaan lääkkeistä se summa, jonka kassalla maksat, eli jos lääke maksaa 150e ja saat kelakorvauksen jälkeen kassalla maksettavaksi 102e, niin tuo 102 euroa on se summa, joka lasketaan lääkekattoon. Noh, meillähän on nyt niin, että lääkekatto on menossa ensi kuussa täyteen, MUTTA se on aina vain kalenterivuoden ajan  voimassa, eli kaikki kertyneet rahat nollaantuvat vuoden vaihteessa. Emmekä voi ostaa lääkkeitä etukäteen (selitän kohta miksi..) joten emme hyödy lääkekatosta yhtään mitään ja joudumme maksamaan kaikesta sen "normihinnan". Onneksi näistä lääkkeistä saa kelakorvauksen! Tällainen perhe, jossa on kaksi n. 1800e/kk palkaksi saavaa ihmistä auto-ja asuntolainoineen joutuu kiristämään kukkaron nyörejä ihan kivasti hoitojen vuoksi. Mikä ei yhtään haittaa, mikäli niistä on apua. Jos ei ole niin, noh, olis ne huonompaankin voineet mennä.. Ja tiedän nyt jo, että pelkät gonal-f:t tulevat maksamaan koeputkihedelmöityksessä sen 900e, ja tiedän, että silloin lääkekatto menee täyteen, mutta jos olisi kuukausi aiemmin tehty se, niin senkin olisi saanut niillä 1,5e maksavilla gonaleilla.. Harmittaa.. Tuntuu, että tää on niin tätä.. Eihän tässä nyt oikein putkeen muutenkaan asiat ole menneet.

Noh, tänään oli taas ultra. 5 päivää gonalien pistämisen jälkeen. Ihan hyvältä näytti, oikealla puolella munasarjoissa johtofollikkeli 18mm, vasemmalla ei juuri mitään. Sain pregnyl reseptin ja pistän sen huomenna aamulla. Nyt kuitenkin koitetaan kotiyhdynnöillä tämä kerta, eli huomenna illalla, seuraavana päivänä ja vielä sit seuraavana päivänä(etukäteen, kesken ovuloinnin ja vielä jälkikäteen ovuloinnin). Voin kertoa, ettei ole helppo juttu, kauheat paineethan siinä tulee, kun tietää, että nyt vain pitäisi. Mutta eiköhän siitä selvitä.

Samaisella käynnillä alkoikin sitten taas satelemaan lunta, kun lääkäri kysyi, että onko ollut puhetta tulevasta? Kerroin, että suunnitteilla joulukuulle viimeinen inseminaatio ja sitten tammikuussa koeputkihedelmöitys. Noh.. Siitä oli vain unohtunut yksi pikku juttu. Säästöjen vuoksi oleva joulusulku! Joka onkin kivasti 16.12-6.1. Eli juurikin sen ajan, kun ensi kierrossa pitäisi olla ultrat! Noh ei auta itku markkinoilla... Nyt sitten tämän kierron jälkeen jos ei tärppää, niin odotellaan menkkoja luomuna. Jos ne alkaa 30.12 jälkeen, niin voi alkaa syödä clomifenia ja pistää gonalit samaan tapaan kuin aiemmin. MUTTA jos ne alkavat ennen joulukuun loppua, niin ei voi aloittaa hoitoja, koska klinikka on vielä kiinni eikä päästä ultraamaan, vaan sitten pitää vasta seuraavasta kierrosta aloittaa! Eli en nyt tiedä, riippuen  menkoista, viimeinen inseminaatio voi mennä tammikuun lopulleko? Joten montako kuukautta koeputkihedelmöitys sitten siirtyykään..?? Voi kökkö. Ja kuinka ne menkat sitten alkavat? Alkavatko ollenkaan kaikkien hoitojen jälkeen luomuna? Mitä jos ei alakaan? Entäs jos meneekin 3kk? Entä jos vuodankin koko joulu- ja tammikuun kun se ei lopukaan? Entä jos entä jos entä jos, entä jos vain painuisi muumina peiton alle ja heräisi kun kevät tulee.

ultraa ultran perään..

Perjantain ultrassa näkyi oikeassa munasarjassa johtofollikkeli 12mm, ja muutama pienempi, vasemmassa pienempiä. Kysyin jossain vaiheessa ekojen kiertojen aikaan jo lääkäriltä,että onko vasemmalla puolella jotain vikaa,kun isoin munasolu eli johtofollikkeli löytyy aina oikealta puolelta munasarjoja. Lääkäri sanoi, että se on verenkierrollinen asia.. näin yleensä käykin..

Nyt on siis huomenna taas ultra ja sitten näkee,joko gonalin pistäminen riittäisi, sitten olisi pregnylin ja inseminaation vuoro. Tämän jälkeen vielä 1 inseminaatiokierto jäljellä. Ei oikein osaa sanoa, onko olo enemmän pelokas vai pettynyt. Mitään ei ole tapahtunut.. Jos koeputkihedelmöitys ei onnistukaan, niin kaikki on siinä.. Nyt ainakin tuntuu, että maailma musertuu, jos tammikuun eka koeputkihedelmöitys ei onnistu. Miten siitä oikein pääsee yli? Nyt tuntuu, että vain odottaa tammikuuta.

Ostoksia..

Niitä tekee, vaikkei pitäisikään. Oon ehtinyt hamstraamaan meille jo sitterin, pari bodya, leikkimaton, haalarin ja muutaman todella söpön työkaverini virkkaaman koristeen. Tässä hieman kuvaa niistä :)

Virtahevot <3

Huomaa hintalaput kiinni, voi hyvin antaa lahjaksi, jos näyttää ettei saadakaan omia lapsia..

Hyvin menisi vihreä/turkoosi tytöllä ja pojalla...

Näyttää kovasti isoilta kuvassa, mutta on oikeasti aivan minit! Vaikka koristeeksi jos ei muuta :)

Nämä ehdin siis hankkia jo ihan kun päätöstä ehkäisyn poisotosta päätettiin niin ekojen kuukausien aikana, kaikki vaatteet kuitenkin facebook kirpputoreilta uutena.. Isäntä sai onneksi hieman toppuuteltua ja nyt en olekaan ostanut sitten mitään, koska tiedän, että jos ei käykään hyvin, niin en halua säilyttää kauheasti tavaraa, jotka vain muistuttelevat hoidoista ja hoitojen ajasta.. Luulen, että annan tavarat sitten lähimpien ystävieni lapsille. Mutta vielä toivon pääseväni ne joskus näkemään käytössä :)

Muiden lapset..

..Aiheuttavat ristiriitaisia tuntemuksia. Mutta enimmäkseen he tuovat hymyn huulille, vaikka aiheuttavatkin viiltävän kaipuun omaa kohtaan. Se kaipuu on ehkä enemmänkin surua ja toivoa, ajoittain epätoivoa. Kaipuuta, siitä että voisi ihan oikeasti halata ja paijata omaa pientä ihmistä, koska ei sitä toisen pientä kehtaa mennä halailemaan ja pussailemaan sillä tavalla kuin omaa. Toisten lasten kanssa joutuu pitämään kuitenkin tietynlaisen etäisyyden. Tai ehkä se on jokin oma suojausmekanismi, kiinny siinä nyt sitten jonkun toisen pienokaiseen kun ei se ole omasi, niin varmasti tilanne repii sydämen rikki jossain vaiheessa. Ja hieman sama on, ettei toisen lasta voi komentaa samaan tyyliin kuin omaa komentaisi, vaikka näkeekin lapsen tekevän väärin, siinäkin on pieni kohteliaisuuskynnys.

Useasti huomaan, kuinka katselen kaupoissa ja juhlissa pieniä lapsia hymyillen. Juuri sillä tyylillä, että kesken lasten tuijotuksen tajuaa näyttävänsä tyhmältä ja heräävänsä taas aikuisten pöytäkeskusteluun, jotka juhlissa usein liittyvät juurikin lapsiin, jos pöydässä on useampi vanhempi. Eikä siinä ole mitään pahaa, päinvastoin, hyvä kun heillä on vertaistukea. Toivoisin kovasti, että jos meitäkin joskus onnistaa, niin edes joku tutun tutun tuttu olisi samaan aikaan raskaana. Eikä niin, että vaunuttelet ypöyksin ilman ketään tuttua vaunukaveria tai ketään kenen kanssa vertailla hoitoalustojen värejä saati vaippamerkkejä. Että olisi joku, joka jaksaisi käydä läpi niitä tuntemuksia. Hieman samanlailla kun nyt toivoisi, että edes joku olisi samassa tilanteessa, ettei olisi niin yksin. Itsensä tuntee jotenkin huonommaksi, kun ei saa lasta, vaikka niin kovin haluaisi, ihan kuin olisi tehnyt joskus jotain pahaa ja nyt se kostettaisiin näin. En ole kovin uskonnollinen ihminen, mutta joskus leikittelen ajatuksesta karman laista, että voihan se olla mahdollista. Lähinnä juuri tällaisissa tilanteissa.

Ehkä senkin takia tulee blogeja selailtua ja toivoo, että niissä kävisi hyvin, jotta joskus itsellekin voisi käydä hyvin. Sitä pelkää, kuinka osaa tai osaako sitten muuttaa elämänasenteitaan, jos lopullinen tuomio onkin elämä ilman lapsia. Meillä on kuitenkin monta tuttavapariskuntaa, jotka ovat päättäneet etteivät halua lapsia, vaan haluavat nauttia toisistaan. Ymmärrän, kyllä hyvin senkin pointin. Mutta miksi me ei voitaisi saada sitä lasta mitä he eivät halua? Miksi me jäämme ilman ja jossain joku saa lapsen vahingossa sitä haluamatta.. Meillä olisi kuitenkin paljon rakkautta ja lämmin koti lapselle antaa. Elämä ei aina tunnu kovin reilulta.. Vaikka nämä ongelmat varmasti pieniä ovatkin maailmanlaajuisiin verrattuna, mutta meidän elämänlaajuisiin verrattuna, ne ovat todella tärkeitä ja isoja asioita. Ihan hirmuisen isoja.

Iso osa varsinkin puolisoni ystävistä ovat perheytyneet ja kylässä käydessä leikimme paljon perheiden lasten kanssa. Se on ihan omaa halua ja tulee luonnostaan. Monesti on sydäntä riipaissut vihlovasti, kun näen puolisoni leikkivän lasten kanssa ja huomaan sen, kuinka lapset tykkäävät hänestä usein heti. Hän pääsee lasten kanssa jotenkin todella hyvin samalle aaltopituudelle ja osaa vedellä juuri oikeista naruista kysymyksiä, että ujokin lapsi uskaltaa lähteä leikkimään hänen kanssaan. Kai senkin voi jonkinlaiseksi lahjakkuudeksi tai kyvyksi lukea..

Mutta enimmäkseen muiden lapset, sellaiset kiltit ja hirmu söpöt lapset aiheuttavat kovan halaus ja rutistus efektin, jota sitten yrittää kovasti rajoittaa. Kyllähän sitä ymmärtää, kuinka helppoa elämä on ilman lapsia, voi matkustella ja muuttaa suunnitelmia tuosta noin vain. Mutta tuntuu, että ihan kuin elämässä olisi kolo. Jotain puuttuisi. Ja jotenkin pikkuinen täydentäisi sen kolon. Ei enään tarvitsisi pohtia, että sitten jos joskus saadaan lapsia, niin mennään heidän kanssaan sinne ja tehdään näin, vaan sitten voisi oikeasti elää niin. Jääkö se kolo sitten ikuiseksi, jos lasta ei tulekaan? Tuntuuko aina siltä, että on hyvä parisuhde ja elämä, mutta puuttuu pieni palanen onnea.. Toivon, kovasti ettei.. Ja samalla pelkään tulevaa.