Miksi kirjoitan blogia? -Ja blogin lopetus

kuva google

Miksi kirjoitan blogia? Miksen kirjoita päiväkirjaa? Miksen vain ajattele asioita mielessäni? Miksen puhu asioista jollekin? Miksen kirjoita omalla nimelläni? Miksi lopetan?

Nuorempana kirjoitin päiväkirjaa. Omistan myös pikkuveljen. Päiväkirjan ja Pikkuveljen ainoa hyvä yhteenkuuluvuus on P-kirjaimella alkaminen. That's it. Vaikka nykyäänkin omistan yhä pikkuveljeni, niin omassa taloudessa asuessani tietysti voisin taas kirjoittaa päiväkirjaa ja ehkä otankin sen tavaksi... Internettiin kirjoittaminen lähti ehkä enemmänkin vertaistuen vuoksi sekä sen takia, että halusin omalla tavallani antaa tukea muille kuin sain muilta. Lukiessani blogeja huomasin, kuinka samalla tavalla ajattelin, kuin todella moni muukin. Monet teksteistä olivat kuin suoraan omista päivistäni ja kokemuksistani. Aluksi teinkin vain niin, että loin profiilin ja kommentoin blogeihin. Pian huomasin kommentoivani yhä uudelleen, että tuota minäkin olen ajatellut! Ja tuota ja tuota, ja tuoltakin mustakin tuntui! Oi en olekaan ainoa! Ai saankin tuntea noin kun joku muukin tuntee niin? Miten joku voi tuntea samoja tunteita, samoista asioista? Se oli hienoa. Miksi? Siitä päästäänkin seuraavaan kohtaan.. Mutta yhä vieläkin tunnen samaoja tunteita monia blogia lukiessani ja ehkä ne siksi yhä kuuluvatkin rutiineihini...

Se oli hienoa siksi, ettei lähipiirissäni ollut ketään, joka olisi joutunut kokemaan lapsettomuutta. Vaikka moniin blogeihin verrattuna meidän odottamamme aika oli pieni ja meille kävi hyvin, niin ei se silti ole sama odottaa vuosi, kuin 2 kiertoa. Siinä on se 10 kertaa aikaa pettyä enemmän. Saati sitten edes ajatellen niitä, joilla on 5-6 vuotta takana! Ja toivottavasti vain vähän kiertoja enään jäljellä!! Koin ettei ollut ketään, joka olisi ymmärtänyt minua ja ajatuksiani. Ei ollut ketään kenelle olisin voinut asioista puhua. En halunnut, että kukaan tuttuni tiesi blogista, koska halusin kirjoittaa rauhassa, myös niistä pahoista tunteista. Huomaan itsekin jälkeenpäin tekstejä lukiessa, että olin ahdistunut. Melkein joka tekstissä kirjoitan, että olisin halunnut huutaa ja tuntui, että tukehtuu. Se ei johtunut siitä, että tukehtuisi kertomisen haluun, ei todellakaan. Tuntui, että tukehtui, koska oli niin yksin. Keskellä laajaa kaveripiiria, mutta yksin tämän asian kanssa. Olen todella onnellinen, että jostain syystä päädyin googlen kautta blogilistan pariin ja lapsettomuusblogeihin, toivottavasti jatkossakin moni asian tiimoilla pohtiva päätyy blogien kautta vertaistuenmaailmaan.

Hoitojen aikaan kävin usein syömässä ja hieman rentoutumassa, palkitsemassa, itseni aina kun tulin klinikalta pois. Osa teksteistä onkin kirjoitettu, kun söin salaattia ja katselin ulos ihmisten kulkiessa ikkunan ohitse kiireisinä, vakiopaikassani odottaessani bussin lähtevän kotikaupunkiin. Silloin oli helppo naputella puhelimella ilman, että kiinni kenenkään huomiota. Se kun sattui olemaan niin nykypäivää niin silloin kuin etenkin nyt.

Pikku hiljaa kohtalo puuttui kuvioihin. Aloin ymmärtämään, että on muitakin ja lapsettomuus onkin aika yleistä, ja että meillä oli vielä pieni aika odotusta vasta pohjalla. Samalla myös ymmärsin, kuinka lyhyet hoidot ovat, mihin resurssimme riittäisivät, mihin henkiset voimavarat riittäisivät/riittäisivätkö, kuinka pettymyksiä kestäisi/kuinka kauan ja se pelko siitä, mikäli perhettä ei olisikaan saanut. Kurkkua kuristi. Nyt, pienen ihmeen lottovoittajana, voin sanoa, että jostain se aavistus tuli. Aavistus siitä, mitä tässä elämässä halusi. Aina sitä on lasten kanssa viihtynyt ja mielellään niiden seuraan hakeutunut. Mutta oma lapsi on jotain, mitä rakastaa niin paljon, että pelkää samalla. En sano ettenkö olisi rakastanut sijaislapsia tai adoptiolasta. Aivan varmasti olisin! Olisin tehnyt heidänkin eteen kaikkeni. Mutta ei niidenkään saaminen ole mikään itsestäänselvyys, ei todellakaan. Senkin opin blogeja seuraamalla. On hullunkurista, kuinka jossain on lapsia "liikaa" tai jossain jotkut hylkäävät lapsia, eikä heille löydy kotia, joten he joutuvat hoitokoteihin, joissa välillä voi olla aika hurjatkin puitteet, kun taas toiset tekisivät mitä vain saadaakseen kasvattaa lapsen kodissaan lämpimän peiton alla, tarjota hellyyttä ja ruokaa ja rakkautta ja kaikkea mitä vain lapsi haluaisi! Mutta ei, heille ei sitä suoda helpolla, joten moni lapsi varttuu ennemmin aivan erilaisissa oloissa.

Tästä blogista tuli tosi tärkeä. Olisin halunnut pitää sitä omalla nimelläni, mutta en olisi uskaltanut kirjoittaa sitä niin vapautuneesti. Luulen, että mikäli aikaa olisi kulunut kauemmin, olisin siirtynyt omalla nimellä kirjoittamiseen. Nyt oli kuitenkin hyvä, kun sai kirjoittaa rauhassa nimimerkin suojassa. Silloin kun bloggailun aloin niin se ei edes ollut vielä niin yleistä kuin tänä päivänä, jolloin blogeja on paljon. Itsekin seuraan monia blogeja ja noh, suurin osa lapsettomuusblogeja, joita käyn kurkkaan ennen nukkumaanmenoa, onko tullut päivityksiä ja josko jollain olisi tärpännyt. Kiitos lumian toiminnon jolla blogit saa listaksi! Näitä blogeja olen seurannut melkein alusta asti ja ONNEKSI  melko moni, valitettavasti ei kuitenkaan läheskään kaikki, ole vielä päässeet toivottuun tulokseen asti. Tässä vaiheessa ihan hirmusti tarrasukkia ja plussatuulia heille, seuraan teitä kyllä ihan loppuun asti! Ja kommentoin tietty "hiljaisena" hämäläisenä ;)

En siis ole jättämässä profiiliani, enkä poista tätä blogia. Koska haluaisin, että joku voisi tästä saada toivoa tulevaan samassa tilanteessa kuin itse olin. Haluan myös säilyttää blogin muistona. Haluan lukea ja muistaa ne hetket, jotta jatkossakin joka päivä muistan kiittää onneani lottovoitostani. Ilmeisemmin meidän taipaleemme lapsensaannissa ovulaation puutteen vuoksi on joko odotusten ja luomuplussien taivalta tai sitten palaamme jossain vaiheessa klinikalle.. Vaikea sanoa.. Toivotaan tietysti, että plussia tulisi luomusti.

Olen kuitenkin päättänyt lopettaa blogin tähän kirjoitukseen. Sniif, kuinka onkaan haikea mieli..! En koe enään pystyväni kirjoittamaan niin vapaasti kuin ennen. En, vaikka yritin kyllä..

Haluan vielä kiittää..
                              Jokaista blogini vakituista seuraajaa, teitä 10:ntä joiden listalla olen
                              Jokaista 32 143 lukijaa (oikeesti, voiko pitää paikkaansa?! Luku siis blogin tilastoista)
                              Jokaista kommentoijaa
                              Jokaista kanssani tätä tietä kulkenutta
                              Jokaista mukanani jännittänyttä, surrutta ja iloinnutta

Haluan kiittää tästä yhteisestä matkasta, kaikesta tästä vertaistuen määrästä, kaikista niistä ihanista     kirjoituksistanne, onnitteluista ja kaikesta. Tulen kaipaamaan kirjoittamista. Tiedän sen jo nyt. Niinä päivinä palaan takaisin tänne ja luen näitä kirjoituksia. Palaan hetkeksi muistoihin. Olette silloin ajatuksissani. Samoin kuin jokaisena lapsettomien lauantaina, kun sytytän kynttilän, toivon samalla, että mahdollisimman moni tyhjä syli, joka pientä lämmintä kääröä halajaa, sen sinne saa, koska silloin rakkaus kohtaa rakkauden.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
Tein ja söin lämpimiä aterioita.
Minulla oli tahriintumattomat vaatteet.
Minulla oli hiljaisia puhelinkeskusteluja.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
Nukuin niin myöhään kuin halusin,
enkä kantanut huolta siitä,
kuinka myöhään menin nukkumaan.
Harjasin hampaani ja hiukseni joka päivä.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
Siivosin kotini joka päivä.
En koskaan kompastunut leluihin tai unohtanut tuutulaulun sanoja.
Ennen kuin minusta tuli äiti,
en tullut ajatelleeksi,
olivatko minun huonekasvini myrkyllisiä vai eivät.
En miettinyt koskaan rokotuksia.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
Minun päälleni ei oltu koskaan
oksennettu,
kakattu,
syljetty,
pureskeltu,
pissitty
eikä nipistelty pienillä sormilla.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
Minulla oli täydellinen mielenhallinta,
-ajatuksieni ja vartaloni hallinta.
Nukuin koko yön.
En ollut koskaan pidellyt kirkuvaa lasta,
jotta lääkärit voisivat tehdä
kokeita tai antaa rokotuksia.
En ollut koskaan katsonut itkuisiin
silmiin ja itkenyt.
En ollut koskaan ollut äärettömän
onnellinen yksinkertaisesta hymystä.
En ollut koskaan istunut myöhään yöllä
katsellen nukkuvaa lasta.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
En ollut koskaan pidellyt nukkuvaa vauvaa,
vain sen vuoksi,
etten halunnut laittaa häntä sänkyynsä.
En koskaan ollut tuntenut sydämeni
murskaantuvan miljooniksi pieniksi palasiksi,
kun en voinut lopettaa kipua.
En koskaan ollut tiennyt,
että jokin niin pieni voi vaikuttaa elämääni niin paljon.
En koskaan ollut tiennyt,
että voisin jotakuta rakastaa niin paljon.
En koskaan tiennyt, että rakastaisin olla äiti.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
En tiennyt miltä tuntuu
kun sydämeni on ruumiini ulkopuolella.
En tiennyt kuinka ihanalta voi tuntua,
kun syöttää nälkäistä vauvaa.
En tiennyt siteestä äidin ja lapsen välillä.
En tiennyt, että jokin niin pieni
voisi saada minut tuntemaan itseni niin tarpeelliseksi.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
En ollut koskaan noussut ylös
yöllä kymmenen minuutin välein
tarkistaakseni, että kaikki on kunnossa.
En ollut koskaan tuntenut sitä
lämpöä
iloa
rakkautta
sydänsärkyä
ihmetystä
tai tyytyväisyyttä, joka äitiydestä tulee.
En tiennyt, että voisin tuntea niin paljon…

Ennen kuin minusta tuli äiti.

Rakkaudella -L-

Tunteiden skaalat

Äitiyden myötä on kyllä tunneskaalan kirjo lisääntynyt huomattavasti. Huomaa olevansa hyvin herkillä kaikille arvosteluille, erityisesti tietty omaan lapseen tai tekemisiin liittyville. Puolitutun peruslausahdus:" Voikun se on iso", " Ai se ei vieläkään osaa ryömiä". Tuntuu pahalta ja jää korviin soimaan. Vaikka terve järki sanookin, että nyt hei haloo, ei se sitä pahalla tarkoita! Jep jep..


Surulliset asiat saa helposti herkistyyn ja ei oo kyllä mikään uus juttu kyyneleet silmänurkissa. Miksi? Nokun telkkarista tuli sellanen ohjelma, jossa oli sellasia leijonan pentuja ja niiden emo oli kipeä ja sit se parantu ja ja ja... Kysyn vaan, että siis oikeesti?! Kyllä. Kannattihan sitä nyt vähän nyyhkiä..


Ärsyyntyminen. Ihan liian herkästi. Useista turhista asioista. Ja liian kovalla volyymilla. Mutta ei pojalle. Tahtojentaisto tilanteissa kyllä saa laitettua silmät kiinni, otettua kunnolla happea ja puhallettua ulos, ja noniin taas jatketaan rauhassa. Mutta kun isäntä jättää kengät oven eteen ja MELKEIN kompastut niihin tullessas kaupasta kotiin, on melkein varma että ne voisi syöttää sille ja huutaa ja raivota ja muristä ja äristä ja kitistä ja marista. Jepjep. Päivä pilalla. Taas kerran, mitä hittoa?! Yhäkö hormonit tekee temppujaan? Vai väsymys? Pääasia ettei tällaiseksi jäisi! Isännän kanssa muisteltu, että millanen sitä oli aiemmin? Tasasempi kuulemma.. Mutta se oli ennen imetystä(8,5kk), ennen raskautta ja hoitoja(12/12), kun pillerit jätettiin pois (12/11).. Jonkin aikaa sitten siis, ja niinhän se menee, että aika kultaa muistot. Jotenkin tarvii varmaan ruveta harjotteleen hermojen hallintaa, ihan jo senkin takia, ettei poju opi samaa kengän-syöttämis-mentaliteettia tulevaisuudessa.


Mutta on se vaan jännä, kuinka ihminen muuttuu vuosien ja kokemusten myötä. Hassua, kuinka elämää ei voi ennustaa. Miettiessä 5 vuotta aiemmin, niin ei olisi osannut odottaa, mitä on vielä tulossa, eikä nytkään osaa kuin toivoa, millaista toivoisi 5 vuoden päästä olevan.

Syyllisyys.

Syyllisyys.


Lapsesta lapsettomuuden jälkeen.
Syyllisyyden tunne lapsettomuudesta kertovan blogin jatkamisesta, vaikka on saanut lapsen. Syyllisyys raskauden kokemisesta. Syyllisyys onnellisuudesta. Syyllisyys halusta haluta lisää lapsia. Syyllisyys toisten positiivisista raskaustesteistä(taas). Syyllisyys pahoista ajatuksista kuullessa raskausuutisia. Syyllisyys asioista valittamisesta.


Kiertojen perusteella, meillä on yhä sama ongelma kuin aiemmin, minun kiertojeni epäsäännöllisyys ja ovulaation puuttuminen/epäsäännöllisyys. Ovulaatiotestejä on kulunut.


Poika on 7,5kk ja toivoisin niin kovasti olevani uudelleen raskaana. Koen kovaa syyllisyyttä siitä ajatuksesta. Tunnen, ettei minulla olisi oikeutta haluta enempää lapsia, koska olen jo yhden saanut ja toiset eivät saa yhtäkään. Yhä päivittäin, viimeistään nukkumaan mennessä ajattelen, kuinka onnekas olen, kun sain kokea raskauden ja saimme terveen lapsen. Tiedän tasan tarkkaan, ettei mikään niistä ole itsestään selvyys. Tiedän myös vahvemmin kuin koskaan, että minulla riittäisi rakkautta muillekin lapsille ja kuinka tulisin nauttimaan arjesta lasten kanssa. Tunnen syyllisyyttä myös siitä, että onnistuimme ns. Kevyellä hoidolla. Pelkään, että sen vuoksi emme pääse uudelleen hoitoihin, vaan joudumme yrittämään useita vuosia ensin ennen toista lasta. Luomuraskauden mahdollisuus varmasti siis on, koska inseminaatio meillä toimi. Enemmän se mietityttääkin, kuinka pieni mahdollisuus siihen on, kun kierrossa ei ole päätä eikä häntää, se on samanlainen kuin ennen inseminaatiohoitoja eikä sillonkaan vuosiin tärpännyt.


En olisi ikinä uskonut, että voisin hoitoja vielä ajatella, mutta mahdollisuus toisesta rakkauspakkauksesta olisi sen arvoinen. Tekisin mitä vaan toisen lapsen vuoksi. Nyt kun pieni mies on sen 7,5kk niin en voi kuin ihailla kuinka arki helpottuu versus vauva-aikaan ja kuinka mahtavaa on seurata tuon ihanuuden kasvua sekä kehitystä. Jos joku miettii kannattaako koittaa hoidoissa kaikkensa ja vähän päälle, niin minun mielipidettäni ei tarvitse hetkeäkään epäröidä: Kannattaa.


En olisi myöskään uskonut, että raskausuutiset satuttavat taas. Luulin sen kateellisuuden olevan jo ohitse mennyttä elämää. Annan kyllä itselleni luvan katkeruuteen, koska tiedän, ettei meidän toinenkaan lapsi olisi keneltäkään muulta pois. Ja miksen saisi haaveilla isosta perheestä? En haaveile urasta, en rahasta, en unelmavartalosta, en lottovoitosta tai ulkomaanmatkoista. Haaveilen suurperheen äitiydestä. Jos meille ei enempää lapsia tule, niin hukutan kyllä tämän yhden rakkauteeni aivan varmasti. Mutta aion myös yrittää parhaani haaveeni toteuttamisessa. Olisi se sitten jonkun mielestä väärin tai ei :)

Avautuminen kotihoidon lakkauttamisesta ja uudesta 6+6+6-ohjelmasta.

Että täällä kiehuu!! Ootteko muut jo lukeneet tästä 8/15 lakialoitteesta? Vanha äitiys- ja kotihoidon tuki poistuisi ja uusi 6+6+6-malli tilalle. Eli enään et voi hoitaa lasta 3-vuotiaaks asti kotona, se poistuu, tilalle 6kk+6kk+6kk-malli jossa äiti voi valita 2x6kk ja isä sit ton yhden. Eli voit olla vuoden ikään kotona ja sit mentävä töihin! Jos isä ei jää puoleksi vuodeksi kotiin niin lapsi olisi laitettava tarhaan! Perustellaan: Tasa-arvoisuutta (ihan yhtälailla ne isät nytkin saa jäädä jos haluaa tää vaan pakottaa ne jäämään), naiset nopeammin työelämään(kyllä ne jää sit sossun tuille ennemmin, jos haluavat olla kotona ihan ehdottomasti), lisää työpaikkoja(miten muka?! Entäs ne sijaiset joiden sopimukset katkeaa kun äidit palaakin vuoden jälkeen?!) ja että laman vuoksi valtiolle rahaa(ei se valtio tällä rikastu, indeksi lapsilisään ja tukiin, jos oot ministeri ja tienaat 9000€/kk(lukee nettisivuilla palkkakohdassa) niin sulle ei ole yksi 260€ edes vessapaperin väärti, jollekin yh:lle se on kuukauden ruuat ja vaipat!) Ja vaan kysyn, entä yksinhuoltajat? Entä monikkoperheet? Entä perheet, joissa äiti on työtön ja isä vain töissä? Ymmärrän kyllä, että pitää säästää, mutta ei lapsista, poliiseista ja terveydenhuollosta! Otetaan ne rahat maisemoinnista, ei rahoiteta kreikkoja, jos ei itsekään pärjätä, hyväksytään käyrät kurkut jne. kauppoihin niin saadaan kaikki syötävä kauppoihin eikä makseta hinnoissa niistä käyristäkin. Tää mamma on kiukkunen! Laitan linkin kaksplussan blogista, jonka kirjoittajan kanssa olen samaa mieltä asiasta.


Kaksplussan blogi.

Aika

Aika menee ihan liian nopeasti. 1/3 äitiyslomasta on mennyt. Poju kasvaa hienosti, isänsä poika, 3kk ja käyttää pituutensa vuoksi 74cm vaatteita :) on oppinut kääntyilemään kyljilleen, ymmärtää omistavansa kädet, joilla kurotella haluaamaansa kohden, tarttua kiinni ja viedä suuhun. Kuolaa, kikattelee ja narisee ääneen. Aivan huippu pieni ihminen. Äidin muru <3


Voisiko olla rikas? Saisi jäädä kotiin pikku hurmurin kanssa. Nyt kun saa käteen 1400€/kk niin pärjää vielä, mutta toukokuusta tulot tippuu 360€/kk ja sit ei kyllä enään pärjää. Huoh. Sillon kun oli hoidot niin muistaa kuinka niihin meni rahaa ja ketutti. Ei tiennyt tuleeko tulosta vaan taisteleeko turhaan saadaakseen maksettua hoidot. Luopui monista kivoista asioista hoitojen vuoksi. Vaikka silloin olisi pitänyt yrittää rentoutua ja nauttia elämästä, koska hormonit sotkivat kroppaa ja mieltä. Ei siihen vaan pystynyt. Enempi masensi, kuinka lihoi ja kuumat aallot hikoilutti, pettymykset otti päähän eikä näkynyt valoa tunnelin päässä. Oon onnellinen, että tehtiin Mallorcan reissu hoitojen aikaan, vaikka se veikin rahaa. Koska just sellaista silloin olis pitänyt tehdä, hemmotella itseään kaiken keskellä. Suosittelen jokaiselle hemmottelua, joka joutuu elään sen epävarmuuden keskellä!


Syksy ja pimeys ei tänä vuonna haittaa, tietystä pienestä syystä.. Mutta viime vuonna ne masensi. Tuntuu, että viime syksystä olisi valovuosi. Välissä oli raskaus, synnytys ja 3kk parasta aikaa. Mihin aika kuluu?


Meillä päivät menee höpsötellessä, leikkiessä, vaunutellessa, ystäviä näkiessä, syödessä ja nukkuessa. Tätä voisi jatkaa ikuisesti :)


p.s onko luvallista potea vauvakuumetta, mikäli oma vauva kasvaa ihan liian nopeasti? Niin se aika siis kultaa muistoja :D

Ääretön onnellisuus

monta kertaa päivässä ja erityisesti näin iltaisin, kun saa kuunnella pojun unista tuhinaa vieressä olevasta pinnasängystä, sitä miettii, kuinka hemmetin onnekas sitä on. Osaisko tätä arvostaa näin paljon, jos ei olis hoitoja takana?


Luen blogia tuttavaperheestä, joiden poika kuoli kohtuun lasketun ajan jo ylitettyä tuntemattomasta syystä. Kyyneleet virtasi taas vuolaasti uutta tekstiä lukiessa. Voi kuinka voisi sulkea tuon oman pienen syliinsä ja suojella sitä kaikelta pahalta ikuisesti! Ei voi edes käsittää tuttavapariskunnan tuskaa. Ei voi.


Voiko sanoa tuntevansa niiden tuskan, jotka ei koskaan saa tuntea tätä järjetöntä määrää rakkautta pientä ihmistä kohtaan? Ei voi.. Ei voi, koska ei ole lapseton. Miks joitakin onnistaa? Minkä takia toiset ei koskaan saa kokea tätä?


Facebookissa osui silmään teksti, jossa ystävällinen ihminen oli huomannut koiran Citymarketin ulkopuolella ja kiinnittänyt huomiota, kuinka koira oli useita tunteja joutunut tärisemään ulkopuolella kylmässä. Hän oli odottanut koiran luona useita tunteja. Saanut toiselta ystävälliseltä ihmiseltä fleecen koiralle. Lopulta siirtänyt koiran lämpimään tuulikaappiin. Useaan kertaan hän oli pyytänyt myös kaupan henkilökuntaa kuuluttamaan koiran omistajia. Lopulta oli selvinnyt, että omistajat olivat koko ajan seisseet pelikoneilla kuulutuksista välittämättä, tai siis ilmeisesti käyneet henkilökunnalle valittamassa kuulutuksista. 112:sta oli ystävälliselle naiselle sanottu, että sieltä apua saa kun kauppa sulkeutuu, jos omistajia ei sillon näy. Sen vuoksi nainen jäi koiran luokse. Voitteko kuvitella?? Kuinka ihana ihminen. Ja kuinka p****t koiran omistajat!!! Olivat lopulta ennen sulkemisaikaa tulleet ja ruvenneet mouhoamaan, että mitä yrittävät varastaa koiraa ja koiralla on turkki, kyllä se pärjää. Itse olisin toivonut, että omistajat olisi sidottu kaupan ulkopuolelle toppatakki päällä ohuissa legginseissä yhtä pitkäksi ajaksi. Ei sillä koiralla takapuolessa sellaista karvakasaa ole ja kuka luulee sen jaksavan seistä useita tunteja!? Mitä älykääpiöitä. Mutta tästä pohdin, miten tuollaiset hankkii/saa lemmikkejä? Sama ihmisissä.. Minkä takia, jotka kamalat ihmiset saa lapsia ja tekevät niille sitten pahaa tai jättävät heitteille. Kun olisi paljon perheitä ilman lapsia, mutta täynnä rakkautta ja lämpöä. Sellaisia perheitä, joissa lasten ei koskaan tarvitsisi kärsiä! Eikä lemmikkien.. Maailma tuntuu välillä todella epäreilulta..


Joka hetki pitäis pystyä elään hetkessä. Ei sais odottaa ajan kuluvan, kun ei sitä saa takaisin. Pelottavaa. Se, että ihminen vanhenee eikä voi sille mitään.. Että kaikki kuolee joskus eikä välttämättä saa enään ikinä elää. Ettei enään koskaan ole olemassa, eikä pysty ajatteleen. Kun ei ole olemassa.. Hui. Ei saa ajatella. Alkaa pelottamaan.. Mutta kuinka lapseton, joka haluaa elämässään ylikaiken perheen, voi nauttia joka hetkestä? Jos ei halua muuta. Jos se on kaikkein tärkeintä. Tätä itse pelkäsin. Etten saisi omaa pikkuista. Sitä syytä, jonka takia elää ja joka tekee siitä elämästä niin tärkeätä, että nauttii niin monta kertaa päivässä siitä, että on elossa ettei mitään järkeä. Koska poju on nyt meinaan 2kk ja vieläkin päivittäin, välillä tuntuu, että yhä useammin halaa ja pusuttelee pientä samalla ajatellen, onneksi minulla on sinut ja onneksi elän, onneksi saan rakastaa jotain niin paljon kuin rakastan sinua. Mikään ei voisi korvata tätä tunnetta. Äidinrakkautta. Pyyteetöntä. Vilpitöntä. Puhdasta rakkautta. Eli? Tunnetta, että sydän pakahtuu rinnasta kun pikkuinen hymyilee, sydäntä raastava kipu kun toinen painautuu yöllä ihan kiinni vatsaasi kun yrität korjata asentoa(ja nostaa häntä omaan sänkyyn) ja asentoa korjatessa pikkuruinen nyytti painautuu yhä tiukemmin kiinni ja päästää pienen säälittävän äänen, ei siinä voi kun hymyillä ja tuntea tuskaa pakahduttavasta hellyydestä.


Olen onnellinen karvaisista pienokaisistammekin. Ne opettivat meille rakkautta ja perheen perustamista jo ennen pojua. Ne ottivat vastaan hellyyttä ja ennen kaikkea antoivat sitä itsekin. Voin lämpimästi suositella lemmikkiä jokaiselle, jolla on antaa niille lämpöä ja rakkautta. Meille haukut toivat paljon iloa ja lohtua hoitojenkin aikaan, ovat opettaneet paljon ja ovat täydellisiä perheenjäseniä, joista emme ikinä luopuisi <3


Pointti?

Carpe diem, tartu hetkeen <3

15.8.2014 meille syntyi meidän maailman suloisin pikku prinssi

kaiken jälkeen; vaikea alulle saaminen, raskaus kaikine vaivoineen ja rankka synnytys. Hän on täällä. Pieni, suloinen, maailmaa ihmettelevä, unissaan hymyilevä, hyväntuoksuinen, hellyyttävä otus. Meidän oma pikkuisemme. Meidän poikamme. Isänsä nenä, sanovat kaikki ja totta se onkin. Joka kerta sen kuulleessaan tuntee silti pienoista ylpeyttä, meidän, meidän pikkuisemme. Voikun jokainen saisi tämän kokea!


Eihän tämä tietysti yhtä juhlaa ole, ei äidinrakkaus herännyt ensisilmäyksellä, vaan rakkaus pientä kohtaan vahvistuu päivä päivältä. Pelot menettämisestä samaa vauhtia, voi kunpa sille ei ikinä kävisi mitään! Voikun voisin suojella häntä siipieni alla joka hetki ja ne siivet olisivat turvalliset.. Voikun en kaatuisi hän sylissäni portaissa tai liukkaat käteni eivät lipsahtaisi pyllypesuissa kiinni pitäessä. Tästäkö tämä ikuinen pelko pienen puolesta on sitten vissiin alkanut.


Koirat ovat yhä samanlailla myös meidän pikkuisiamme, puhutaankin ikään kuin sisaruksista, koska ne ovat meidän perheenjäseniämme ja meille niin kovin rakkaita myös :) ovat hyvin ottaneet uuden tulokkaan laumaansa.


sitä odottaa jo millainen pienestä ihmisestämme oikein kasvaa. Nyt hän on oikein kiltti. Tykkää paljon katsella ja tutkiskella meitä hereillä ollessaan. Toivotaan, että hänestä kasvaisi hyvätapainen nuori herra, perisi isänsä kielipään ja kiltteyden, äidiltänsä päättäväisyyden ja tunteidensa kautta elämisen.


onnellinen? Kaiken jälkeen, väsynyt, mutta kyllä, onnellinen. Onnellinen ja kiitollinen. Pieni helpotuksen huokaus myös menneelle, tämä ei todellakaan ollut helppo taival ja sitä käsitellään vielä pitkään. Ehkä tuo pieni mies ja häneen kasvamisensa katsominen auttaa ajan kanssa hyväksymään kaiken kivun ja tuskan. Ehkä tätä kaikkea voi vielä joskus muistella hymyssä suin, vielä ei.. Nyt vielä muistaa liian hyvin sen odotuksen, pettymykset menkkojen alkaessa, sen epätoivoisen kaipuun ja katkeruuden nähdessään raskaana olevia sekä vauvoja. Raskauden kivut, säryt, kokonaisvaltaiset muutokset kropassa, yhä uudet vastoinkäymiset 9 kk ajalta ja lopun tuskaisen odotuksen(poika syntyi 41+5). Synnytyksen kivun, komplikaatiot, pelon oman ja pienen puolesta vuorotellen, toipuminen, taas kerran fyysinen kuin henkinenkin toipuminen..


Nyt mennään päivä kerrallaan ja katsotaan mitä tulevaisuudella on vielä tuotavana tullessaan.. Toivotaan, että kaiken jälkeen paljon hyvää <3

Pohdintaa

Eräs tuttavani on kärsinyt useamman vuoden lapsettomuudesta puolisonsa kanssa. Tänä kesänä tuli hetki, jolloin heille tehtiin viimeiset kunnalliset hoidot. Seuraavat olisivat sitten yksityisellä puolella, ja kuten kaikki sen tietävät, niin nehän maksavat ja paljon..

Heillä on ongelmaa niin kierrossa kuin siittiöissäkin. Kuitenkin heille tarjottiin vielä yksi mahdollisuus: alkionsiirto. Eli kun joiltakin pareilta on otettu munasoluja, jotka on hedelmöitetty siittiöillä, kypsytelty maljalla blastioiksi, siirretty osa kohtuun ja loput pakkaseen odottamaan tulevaisuutta, josko pari haluaisi vielä käyttää loputkin. Jotkut parit eivät halua ja näitä pakkasalkioita voidaan ilmeisesti sitten tarjota niin että kun kaikki hoidot on käyty lävitse omilla keinoin, niin olisi vielä mahdollisuus saada koitettua jo hieman kypsyneellä alkiolla... Tuttavani naispuoleinen henkilö asiaa minulle selitti ja näin asian ymmärsin.. yhden mahdollisuuden jälkeen ei siis kai tulisi toista tilaisuutta, sitä en tiedä olisiko rahalla mahdollista saada lisää tilaisuuksia, mutta tämä jäi silti pohdituttamaan minua..

Pohdin siis sitä, että mitä itse tuossa tilanteessa tekisin? Keskustelimme asiasta tuttavani kanssa ja ymmärsin, kuinka hankala päätös aivan varmasti heille on... Koska kun kuitenkin alkio olisi jo alkio, sillä olisi täysin eri geenit.. Aivan kuin adoptiossa. Ei kummankaan sukusoluja.. Mutta se kasvaisi kuitenkin kohdussa.. Itse ajattelen nyt ollessani raskaana rv 37, että olen tavattoman onnekas kun olen saanut kokea raskauden, sen tuomat muutokset(fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset), tuntea lapsen kasvun vatsassa ja 9kk ajan valmistautua oman lapsen tuloon. Mutta jos kaikki olisikin lähtöisin lahja-alkiosta, niin ajattelisinko silloinkin lapsen omanani? Tai siis tietysti omanani, ja silloin saisi kuitenkin kokea raskauden ja luoda jo raskausaikana tietynlaisen tunnesiteen vauvaan... Mutta tuttavani ei tiennyt mm. Että saako alkion juurista tietää mitään? Mitä jos lapsi olisikin geeneiltään ulkomaalainen ja mahdollisesti ihonväri erilainen kuin vanhempien tai eihän ole mitään tietoa geeniperimästä muutoinkaan. Adoptiossa voi kuitenkin varautua tuollaisiin asioihin, mutta lahja-alkio tapauksessa synnytys ja vauvan näkeminen olisivat varmasti, mikäli mahdollista, niin entistä jännittävämmät hetket. Itse voisin ajatella perheeseemme adoptiolapsen ulkomailta, mutta kaikki parit eivät välttämättä siihen ajatukseen sopeutuisi, kaikki kun eivät halua adoptiotakaan.. Kuitenkin ajattelisin hyvänä asiana, että olisi mahdollisuus kokea raskaus. Vaikka itselläkin on paljon vaivoja ollut, eikä aika ole mennyt ruusuilla tanssien, niin onhan tämä nyt ihmeellistä aikaa kaikin puolin.. Ja soisin sen jokaisen naispuoleisen voivan kokea, jos vaan haluaa..

Pohdin myös, että voisiko alkiosta kuitenkin vähän muodostua kohdussa ollessa, kuitenkin 9kk, niin tulevien vanhempiensa kaltainen? Kuitenkin ravinto, verenkierto ja kaikki toiminnot kulkevat äidin kautta. Josko jokin muokkaisi hieman vauvaa tuleviin vanhempiin päin?

Uskon kovasti kasvatuksen merkitykseen. Ajattelen, että lapsi oppii paljon malli- ja roolioppimisen kautta. Eli sillä mitä lapsi arjessa näkee ja kokee olisi suuri vaikutus hänen tulevaisuuteensa. Tietysti sairaudet voivat vaikuttaa, mutta sairastua voi koska tahansa, missä elämän vaiheessa tahansa. Että ehkä sitä en niin ajattele tässä tapauksessa.. Mutta se että se vauva olisi ihan ensi hetkestä asti siinä rinnalla ja vierellä, pakkohan sillä olisi olla erilainen vaikutus kuin, jos adoptoisi 2 vuotiaan lapsen.. Pakkohan lapsen olisi alkaa muistuttaa vanhempiaan?

Kyllähän kasvattavat vanhemmat olisivat ne oikeat vanhemmat, varsinkin jos alkio ollut raskausajan äidin vatsassa? Tottunut hänen ääneensä ja elänyt päivittäisessä arjessa mukana.

Inhottavaa olisi, jos olisi niin herkkä, että antaisi ulkopuolisten mielipiteiden vaikuttaa päätökseen. Esimerkkinä, jos asuisi pienessä kylässä. Lapsi olisikin tummaihoinen ja vanhemmat eivät. Kuinka kauan kestäisi spekuloinnit vieraissa käymisestä tai utelut adoptioista/hoidoista, jos olisi nähnyt äidin jo odotusaikana vatsa pystyssä. Mielestäni tämä ei olisi hyvä syy jättää näin hyvä tilaisuus väliin, mutta taas ollaan erilaisia ihmisiä ja joillekin sekin voi oikeasti olla paha paikka pohtia sitäkin puolta.

Näkisin siis tarjouksen loistavana tilaisuutena, jota olisi vain hetki sulateltava mielessä.. Jotenkin vain ajattelee, että kun tietää tämänkin parin kovasti haluavan lapsia, niin että koittaisi kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot.. Kun joillakin ei olisi tällaistakaan mahdollisuutta, jos olisi vaikka rakenteellinen poikkeavuus eikä olisi kohtua. Helppoa se ei varmasti olisi, ja unettomia öitä itse ainakin viettäisin miettiessäni lahja-alkio asiaakin..

Monia asioita on mielessä pyörinyt ja lähiaikoina niitä tänne varmaan purankin. On helpompi pohtia asioita monelta kantilta, kun muistaa kirjoituksia luettuaan mitä on miettinyt aiemmin..

Ehkäisy

Muutamakin ihminen on kysynyt raskauteni aikana, millaista ehkäisyä ajattelimme raskauden jälkeen. Nyt kun viikkoja on 27, en osaa ajatella, että olisi syytä ottaa ehkäisyä käyttöön raskauden jälkeen. Moni sanoo, että kannattaisi odottaa kunnes ensimmäinen kävelee ennen toisten lasten hankkimista.

Mutta kun se ei ole niin yksinkertaista.

Sanotaan myös, että toinen lapsi tulisi helpommin kuin ensinmäinen. Mutta ei sitä kukaan voi luvata. Voihan se olla, että tämä pieni on meidän ainoa. Olemme jo tästä pikkuisesta todella onnellisia, vaikka on paljon mitä voi vielä sattua ja tapahtua ennen pikkuisen tuloa ulos. Olen onnellinen, että olen saanut kokea raskauden, vaikkei tämä olekaan ollut helppoa fyysisesti, eikä kyllä sen myötä henkisestikään.. Mutta koen silti olevani onnekas, kun olen saanut kokea jo plussan ja pikkuisen napakat potkut masussa. Vaikka seuraava raskaus olisi tähän astista rankempi, en kyllä siltikään ole raskauden jälkeen ajatellut ehkäisyä.. Jos on mahdollisuus kokea tämä uudelleen, niin se on varmasti sen kaiken arvoista. Jos toiseen lapseen menisikin muutama vuosi niinkuin tähän pikku prinssiin, niin olen myös onnellinen siitä, että hakeuduimme ajoissa hoitoihin.

Keskimääräisesti, jos pariskunnilla menee se vuosi yritystä ennen plussaa, niin monen tiedän odottaneen vuosia toivoen, että luonto auttaa kyllä..  En tiedä, kuinka kauan itse odottaisin ennen toista, ehkä taasen sen vuoden? Toivoisin kovasti ettei raskaus olisi hoidoista kiinni.. Ja samalla onnellinen, että hoidoilla voisi olla mahdollisuus kuitenkin toiseenkin.. Suurperhe haave elää yhä. Kaikessa olisikin kuitenkin pieni positiivinen haave. Mutta onnellisuus ei ole siitä kiinni. Onnellisuus on tässä ja nyt. Ei huomista tai tulevaa halua edes nyt ajatella, haluaa elää hetkessä. Voikun saisi nää hetken johonkin talteen ja voisi käydä niitä läpi yhä uudelleen ja uudelleen. Ja voikun jokaisella olisi mahdollisuus tähän samaan. Yhä tulee paha mieli monen puolesta, jonka blogeja lukee lapsettomuuden jatkuessa. Jotenkin ei voi kuin oikein oikein kovasti toivoa, että heillekin löytyisi keino lapsensaamiseen/tapahtuisi omanlainen ihme.

"Nyt et ole enään lapseton!"

Jaahas... Taas kerran voi vain pohtia, että noin voi sanoa vain ihminen, joka ei ole kokenut lapsettomuushoitoja.

Ei se kaikki kokema pyyhkiytynyt pois mielestä, kun vihdoin testi näytti plussaa. Ei todellakaan.

Luulin, että koen meidän olleen aina ns. lapsettomia. Hankala selittää, mutta tarkoitan sitä, että ymmärrämme puolisoni kanssa, miltä tuntuu odottaa, odottaa ja odottaa lasta. Elää ne monet toiveet. Pettyä pettymyksen jälkeen. Itkeä, toivoa, itkeä taas ja toivoa taas. Katsella muiden onnea, toivoa omaa onnea. Antaa periksi universumille, ettei voi itse asialle mitään ja samalla juoda aamuisin greippimehua mama multivitamiinien kanssa, koska jossain on lukenut, että se voisi auttaa raskaaksi tulossa. Me tiedämme, miltä tämä ja paljon muuta tuntuvat. Uskon, että nautimme tästä raskausajasta ja toivottavasti tulevasta pienokaisestamme eri tavalla kuin ihmiset, jotka eivät ole kokeneet lapsettomuutta.

Ei lapsettomuus ole pelkästään fyysistä, mielestäni enemmänkin 60% henkistä ja 40% fyysistä. Mielipiteeseeni voi tietenkin vaikuttaa sekin, että meidän/minun tiedoissani lukee tällä hetkellä määrittämätön lapsettomuus, koska syytä lapsettomuudelle ei löytynyt. Itse veikkaan sen olleen epäsäännöllinen kierto, koska inseminaatiosta kuitenkin apu löytyi... Ajattelisin ehkä erilailla, mikäli olisi selvinnyt ihan joku tarkka syy... Mutta uskon silti, että ilman hoitoja raskaaksi tuleminen olisi varmasti joko kestänyt todella pitkän aikaa, tai olisi jäänyt kokonaan tapahtumatta..

Jollain tasolla olin luovuttanut marras-joulukuun aikaan, sen huomaa hyvin teksteistäkin, olen niihin laittanutkin etten usko inseminaation toimivuuteen. Siinä vaiheessa olin ehkä niin jotenkin kyllästynyt siihen pistelyyn ja hormonimyrskyyn ettei toivoa tuntunut olevan. Mutta en silti usko siihen, minkä monesti kuulin, että sitten tärppää kun lopettaa yrittämästä. Mielestäni saa olla aikamoinen taituri, että pystyy kesken hoitojen rentoutumaan ja unohtamaan kaiken. Lapsettomuudesta tuli kuitenkin niin iso osa arkea. Se vaikutti henkisesti, fyysisesti, parisuhteeseen, taloudelliseen tilanteeseen, mielipiteisiin, koko tulevaisuuden suunnitteluun, reissujen suunnitteluun (koska hoidot, mikä kierron vaihe).. En todellakaan voi väittää nauttineeni hoidoista missään vaiheessa, mutta toisaalta nyt on helppo jälkeenpäin miettiä pieni ihme sisässään, ettei olisi vaihtanut niitä poiskaan.. Kyllä nyt on silmät avartuneet niin paljolle.. Toisaalta, en väitä etteikö voisi olla avarakatseinen ilman hoitojakin. Minä en ehkä kuitenkaan olisi tällä tavoin kuin nyt olen..

Mutta silti tiedän olleeni se osa väestöä, joka on lapsettomuudesta kärsinyt, eikä sitä muuta mikään. Ei edes pikkuisemme, hän on osa tätä kaikkea <3

Ajatuksia ja pohdintoja lapsettomuushoidoista nyt tässä tilanteessa..

Varhaisultra oli vasta viikolla 11, kuvittelimme puolison kanssa näkevämme siellä pienen katkaravun kellumassa ja olimme niiiin väärässä. Siellähän oli jo pikkuinen, jolla oli kaksi kättä ja kaksi jalkaa, jotka viuhtoivat niin kovaa, että alkoi oikein pelottamaan, miten sisälläni voi olla jotain niin kovasti liikkuvaa, ilman että tunnen liikkeitä? Sydän näkyi selkeästi tummentumana, joka suureni ja pieneni tasaisesti. Olihan se nyt hassua... Puoliso totesi autolle mennessämme, että nyt vasta oikeasti ymmärsi, että meille voisi tulla vauva. Toivoa se herätti taas kovasti ja pientä kuvaa katsellessa jaksaa aamupahoinvointia, joka alkoi melkein heti testin tekemisen jälkeen ja jatkuu tänäkin päivänä. Tosin mielestäni aamupahoinvointi on vain legenda. Itselläni se on ainakin aamusta iltaan kestävää, ihan kuin olisi monetta viikkoa oksennustaudissa. Iltaisin on tullut myös päänsärkyä, johon ei oikein edes kävely ja runsas veden litkiminen auta. Johtuu kuulemma korkeasta raskaushormonipitoisuudesta, jota todella toivon sen olevankin...

Ei tässä ihan oikeasti tätä vieläkään todeksi usko. Ei kaiken sen kokeman jälkeen. Pelkää vain, että jos tämän kaiken nyt menettääkin.... Kuinka sitten käy? Enkä halua kyllä yhtään valittaa oireista, koska joka kerta oksentaessani, oli se sitten aamulla tai illalla, niin mietin vain, että siellä se pieni on kun on oireitakin. jos olisi ns. normaalipäivä, niin pelästyisin varmaan kovasti, että mikä on vikana, onko kaikki hyvin.. Nyt ehkä viimeisen viikon sisään on uskaltanut yöllä pisulla käydessäkin olla kurkkimatta, että eihän vain näy verta. Jotenkin pitäisi vain hyväksyä, että jos jotain käy niin se käy eikä sille mahda mitään, mutta toisaalta taas haluaa niin kovasti pitää pienestä kiinni, ettei tiedä kuinka päin olisi.

Monena iltana on tullut mietittyä hoitoja... Kyllä sitä kuvitteli, että ne rankkoja tulisivat olemaan. Jotenkin kuitenkin eri asiat yllättivät kuin olisi luullut.. kaikki on varmasti yksilökohtaista, paljolti itsestä kiinni ja kuinka kukin asiat kokee, mutta itse olisin ehkä toivonut lapsettomuusklinikalta enemmän empatiaa, yhden ja saman lääkärin, ettei joka kerta olisi tarvinnut selittää asioita uudelleen. Muutoinkin kun hormonit heittävät kaikkien pistosten ja tablettien vuoksi, niin silloin kyllä tarvitsisi, että joku uhraisi 2min siihen että katsoisi silmiin kun puhuu sinulle. En sano sillä, että heidän työnsä siellä helppoa olisi. Ei varmasti kun minunlaisia hormonimonstereita on varmasti useampiakin, mutta en silti mielestäni paljoa vaatinut.. Hieman empatiaa ja ymmärrystä. Onkin ihana lukea muista blogeista, kun joillakin on ollut todella hyvät hoitohenkilöstöt ja asiat toimineet, kotiinkin soitettu tuloksia ja vointia, niitä lukee mieluusti hymyillen. Eikä niin, että kesken ultraäänitutkimuksen (alakautta tehtävän) lääkäri jättää ultraäänivekottimen sisääsi ja käy laittamassa sälekaihtimia kiinni, jotta näkee paremmin ultran kuvaa. Voin kertoa, ettei ollut häävi kokemus... Mutta olen ihan hirveän tyytyväinen, että suomessa on mahdollisuus hoitoihin päästä, on kelan lääkekatto, jota ilman tämä ei olisi monellekaan mahdollista. On lääkäripalvelut ja on osaavaa hoitohenkilökuntaa. Iso kiitos kyllä heille <3

10kg jäi pistosten jälkeen vartaloon muistoksi, toivottavasti ne joskus saan pois ja mahdun vielä ihaniin vanhoihin vaatteisiini. Raskauskilot eivät tässä vaiheessa vielä pelota, niille on jotenkin hyvä syy, niin ne ehkä kestää paremmin kuin, että pistosten jäljiltä masu on pieniä mustelmia täynnä ja olo turvonnut. Kyllä sen nyt huomaa, kuinka mielialat heittelivät hormonilääkitysten aikana. Ei puolisollakaan helppoa ollut, mutta toisaalta ei olisi hänelläkään helppoa ollut lääkitysten alaisuudessa, että....

Onneksi kerroimme lähimmille ihmisille inseminaatioiden alettua, se oli meille sopiva vaihtoehto. Pystyi käymään asioita lävitse. Olisin tullut hulluksi ilman ystäviä, perhettä ja blogeja. Välillä tuntui ettei kukaan ollut ns. oikeassa elämässä samassa tilanteessa. Onneksi, jotkut osasivat välttää sanomasta, että tiedän miltä sinusta tuntuu. Ei voi tietää, jos ei joudu samaa kokemaan... Blogeista näki, että oikeasti ei ole ainoa, ei ole yksin, on muitakin! Se oli helpottava tieto. Kirjoittaminen myös auttoi ja ajatus siitä, että jonain päivänä, joku lukisi näitä tekstejä ja kuukausien päästä palaisi pieni elämänalku sisällään uudelleen muistelemaan lukuhetkiään.. Luen yhä blogeja, ei se ole niin, että kun tulee raskaaksi, niin unohtaa sen kaiken. Ei sitä pysty unohtamaan. Pitkä ja kivinen polku, joka kasvatti ihmisenä. Vaikka välillä tuntui, että makuukammarin puolella kaikki oli kellotettu ja aikataulutettu, eikä olisi yhtään innostanut, mutta pakko oli, niin nyt pystyy nauttimaan taas kaikenlaisesta yhteisestä ajasta puolison kanssa ihan erilailla. Koen, että nämä hoidot opettivat paljon meille molemmille, samoin kuin meidän perheillemme ja ystävillemmekin. Kukaan meistä ei pidä itsestään selvänä uuden elämän alkua.

Aiemmin, jos olisin kysynyt esim. työkaverilta tai tutulta, että meinaattekos perhettä perustaa tai koska olis pikkuista suunnitelmissa, niin nykyään kyllä, jos kysyisin, niin kysyisin että, onko ollut toiveissa lisää perheenjäseniä...? Ja kysyisin todella hienovaraisesti. Tai jättäisin kysymättä, ja antaisin toisen kertoa jos haluaisi.

Mitä jäi siis mieleen hoidoista? Ihan mieleentulojärjestyksessä...

Rankkoja, mutta opettavaisia aikoja
Toivottavasti olisivat ikuisesti ohitse, kerta riittäisi näitä hoitoja kiitos
Onnellisuus hoitojen olemassa olosta ja niihin pääsystä
Ihan kuin katselisi kaukaisuuteen, kun pohtii puolta vuotta taakse päin, ei edes aavistanut mitä oli edessä
Onnellisuus pienestä <3

Usko siihen, että tämä kaikki oli juuri tämän pienen arvoista, opetti meitä jo ennen syntymäänsäkään ja paljon <3

Haaste

Haaste tuli ainako kaksin-blogista, kiitos haasteesta :)

Haasteen säännöt:

    1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.

    2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.

    3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.

    4. Heidän tulee valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.

    5. Sinun tulee kertoa kenet olet haastanut.

    6. Kerro kuka sinut haastoi. Ei takaisin haastamista.

 11 asiaa minusta:

1. Olen pessimisti, joka kuitenkin haluaa uskoa sisäisesti toivoon

2. Olen myös ikuinen haaveilija ja unelmoija

3. Syön paljon suklaata

4. Kiroilen harvoin

5. Tykkään kaikesta kauniista ja monista kimaltavista asioista

6. Tiedän, että ilman elämänkokemuksiani en olisi sama ihminen

7. Olen empaattinen

8. Ja hajamielinen, muistini on huono ja keskittymiskykyni vielä huonompi

9. Tykkään kaikista 4:stä vuodenajasta

10.Urheilen usein

11.Pidän ystäviäni suuressa arvossa

 

 

Minulle haastetut kysymykset:

 

1. Onko sinulla uudenvuodenlupausta vuodelle 2014, jos on, niin mitä?

-yrittää vähentää herkkujen syömistä

2. Mikä on ollut elämäsi onnellisin hetki?

 -Kihlautuminen

3. Mikä on lempi vuodenaikasi ja miksi?

-Tykkään kaikista neljästä vuodenajasta

4. Mikä on mieluisin tapasi viettää lomaa? 

-rentoillen puolison kanssa

5. Jos voisit muuttaa maailmassa yhden asian, mikä se olisi? 

-poistaisin katkeruuden

6. Ketä arvostat?

-ystäviäni

7. Mikä on paras asia itsessäsi?

-empatiakyky

8. Mikä on paras asia puolisossasi?

-tapa välittää ja näyttää se

9. Pidätkö enemmän suolaisesta vai makeasta?

-makeasta

10. Mistä tekemästäsi asiasta olet ylpeä?

-selviytymisestä vahvaksi ihmiseksi elämän myötä

11. Mikä on nolointa mitä sinulle on tapahtunut?

-liikunnanohjaajakurssilla lukiossa kun opettaja laittoi minut tekemään/yrittämään leukoja muiden keskelle, muut ryhmäläiset olivat poikia ja ammattijalkapalloilijoita, joten se jäi traumaattiseksi :D

Sen verran rikon nyt sääntöä, että en haasta ketään, koska en oikein vielä tiedä, kuinka tämän blogin kanssa menetellä. Mutta tiedän, että tulen lukemaan niitä blogeja, joita tähän astikin olen lukenut, odottamaan heidän kanssaan onnellista alkua heillekin..

Elämäni ensinmäinen positiivinen raskaustesti

Niin. Ne kuukautiset, joita kovasti manasin, eivät ikinä alkaneet. Niiden olisi pitänyt alkaa torstaina, ja kuten blogiinkin laitoin, olin tehnyt tikkutestin, joka näytti täydellisen puhdasta negatiivista. Lauantaina ostin 4 pakettia siteitä, ajatuksella että nyt tulee kunnon vuotomenkat, kun niin myöhässäkin ovat. Maanantaina kun heräsin, niin rinnat olivat niin kipeät ja kosketusarat, ettei mahallaan makuulla olo tullut kysymykseenkään, saatika pystyyn nouseminen ilman rinnoista kiinnipitoa. Äkkiä rintaliivit päälle. Mutta vielä silloinkaan en sitä todeksi uskonut. En näiden kaikkien vuosien jälkeen. Tämän kaiken pettymyksen ja odotuksen jälkeen, en halunnut pettyä. Odotin vain kuukautisia alkavaksi. Kyllä ne alkavat, tein sen testinkin, ne alkaa kyllä ihan kohta...

Tiistaina tein elämäni ensimmäisen digitaalisen clear blue:n raskaustestin, joka näytti tulokseksi: raskaana 2-3 viikkoa. Elämäni ensimmäinen positiivinen raskaustesti kaikkien lukemattomien testien joukossa, kaikkien niiden tikkutestien siis. Ensimmäinen ajatus? Pelko. Suoranainen paniikki ja pelko. Mitä jos tulee keskenmeno? Kuinka kestämme sen tämän kaiken jälkeen? Filminauha vain vilahteli silmien ohitse kaikista mahdollisista pahoista ajatuksista ja oli istuttava hetkeksi.  Kuinka hoidot vaikuttavat lapseen? Nopea laskutoimitus ja häihin tasan 9kk aikaa, eli niitä olisi siirrettävä. Mutta ei vielä. Niin moni asia voisi mennä vielä pieleen. Kumppani hallitsi ajatuksensa minua paremmin. Vaikka varauksella suhtautui hänkin.

Luulen, että en odottanut sitä 3min tikkutestin kanssa. Muistan yhä kuinka heti kastettuani tikun ilmestyi vahva tumma viiva. 1kpl. Noh, en sitten ilmeisesti jäänyt haamuja edes tarkastelemaan.. Sen kerran, kun olisi ehkä kannattanut...


Soitin taysiin klinikalle. Joulusulun vuoksi meillä on nyt ensimmäinen ultra 8.1.-14. Jolloin nähdään, onko alkio tallella, onko oikeassa paikassa ja montako heitä siellä on. Jännittää ihan pirusti.

En ole ikinä ajatellut, että kun puhutaan esim. että on raskaana viidennellä viikolla, niin alkio on silloin vasta 3 viikon ikäinen. Vaikka meilläkin tarkka inseminaatiopäivä on tiedossa, niin lasku alkaa siltikin viimeisistä kuukautisista. Näin ollen laskettuna, viikkoja olisikin nyt jo 7. Hui...

Mitä tästä kaikesta voi sanoa? Pelottaa hirmuisesti, oikeastaan ihan kaikki. Mutta tiedättekö, jonkinlainen helpotuksen aalto hyökyi kuitenkin ylitse. Helpotus siitä, että jopa minunkin on mahdollista saada positiivinen testi. En enään loppuvaiheessa uskonut siihen ollenkaan. En myöskään uskonut inseminaatioon loppuvaiheessa. Mutta en kyllä vielä ota sanojani takaisin, en ennen 8.1:stä kun näen, että onko siellä masussa tosiaan jotain. Sitten uskaltaa vasta huokaista helpotuksesta. Jollain tasolla ainakin. Jonkinlainen toivon kipinä syttyi kuitenkin, se oli jo todella todella syvällä pienessä mustassa luolassa, mutta nyt sieltä kajastaa ihan pikkuruisen pieni lämmin valon kajastus, todella todella kaukaa.. Ehkä toivoa onkin, tämän kaiken kokeman ja odotuksen jälkeen. Ehkä meistäkin voi jonain päivänä tulla isä ja äiti? Vielä näin muutaman viikon sulattelujen jälkeenkään ei uskalla täysin toivoa niin hyvää tapahtuvaksi.. Vaikka toisaalta niin niin niin kovasti toivoo...

Puolisolle sanoinkin, kun tällä viikolla tai siis viime viikolla alkoi pahoinvointi. Aamusta iltaan kestävä pahoinvointi, joka todellakin on vaikeuttanut elämää. Että anna minun hössöttää, anna minun miettiä ja pohtia. Jos tämä on ainoa hetki, kun voin olla raskaana, jos jotain käykin, niin haluan nauttia siitä, että tunnen oireita pikkuisen alkiomme vuoksi. Silloin tiedän, että jotain siellä on. Ja kumpa se pysyisi siellä joulun ja uuden vuoden ylitse, tarttuisi oikein oikein kovasti kiinni, eikä haluaisi päästää irti... Koska oikeasti, me niin haluaisimme oman pienen. Ihan kuin niin moni muukin! Tiedän sen, ja toisaalta tunnen kovaa syyllisyyttä siitä, että meille on annettu se pieni toivonkipinä, ja joku muu jää yhä odottamaan.. Vaikka tiedän, ettei meidän pieni olisi keneltäkään muulta pois.. Mutta kun tietää sen tunteen, kun lukee, että jollekin on näin ihanasti käynyt ja sen tunteen, että voi kumpa joskus meillekin... Soisin tämän jokaiselle, ihan jokaiselle tätä haluavalle... Vaikka olo on kuin rekan alle jääneellä 2vk oksennustaudissa olevalle, niin haluan silti pitää kiinni tästä pienestä mahdollisuudesta. Ja toivon, että tästä seuraisi, ihan oikea terve pieni ihmeemme, jota niin olemme odottaneet.. Toivon, että joku saa tästä edes hieman toivoa... Ja se joku, saa itsekin tämän kokea <3

Silitti hiljaa enkelin siipi, kauneinta kaikista käytti.
Onnen ovesta sisään hiipi, toiveet todeksi täytti.

Ärsyttävää vartoamista

Voisivat alkaa jo, niin pääsisi sitten asiasta jo eteenpäin ja pystyisi ajattelemaan tulevaa! Tänä iltana voi kuitenkin onneksi nauttia taas ystävän seurasta <3 Ystävät on elämän suola. Sen takia ei heille näistä asioista haluakaan liikaa paasata, kyllä sitä itsekin tulisi korvista ulos, jos joku puhuisi samoista asioista jatkuvasti 10 vuotta. Onneksi on vertaistukea blogien muodossa. Ihmisiä, joille tämä on myös niin iso osa elämää.. Monia samanlaisia ajatuksia ja erilaisia kohtaloita.

Mutta maa on taas valkoisenaan. Tänään oli jo hieman jouluinen olo taas.. Kohta on tasan vuosi hoitoja. Ei tarvitse paljon miettiä uudenvuoden toiveita.. Ne on jo moneen kertaan toivottu puhki. Ehkä sitä pitäiskin toivoa jotain ihan muuta? Ja uudenvuoden lupauksena yrittää vähentää tämän asian ajattelua? Onnistuiskohan? Hmm.. Nooh. Ehkä on parempi vain kurotella tähtiä taivaalta ja yrittää sitä karkkilakkoa.

Ei, ei vieläkään..

Jostain syystä ei pystynyt odottamaan, vaan oli pakko tehdä testi. Täydellisesti negatiivinen. Ei minkäänlaista haamuviivaakaan. Tuntuu, etten pysty edes tekemään positiivista testiä.

Taas kerran pettymys ja harmi iski vasten kasvoja. Silti jotenkin tuntui, että huokaisi sisäisesti ja totesi, että nii-i.. Uskoisit jo. Kyllähän sen tiesi.

En oikeastaan edes tiedä, mitä tekisin jos testi joskus olisikin positiivinen? Pyörtyisin? Itkisin? Pelästyisin ja järkyttyisin? Viimeisin kuulostaa mahdollisimmalta. Varmaan pelästyisin, että onko se totta? Voiko olla? Tekisin luultavasti parikin testiä ennen kuin uskoisin. Ja sen jälkeen lisää pelkoa: entä jos se on kohdunulkoinen? Entä jos tulee keskenmeno? Se ei kehitykään kunnolla? Syntyy kuolleena? Tai joutuisin synnyttämään kuolleen lapsen.. Ihan hirveä ajatus :( ihan kauhea..

Juu. Eli epäusko, pelko, paniikki ja kirjoitinko jo epäusko? kyllä, lukitsen vastausvaihtoehdon. Jään odottamaan vastausta..

Mitä muuta tämä merkitsee? Luomumenkkojen odotusta, joulua ja parempaa onnea ensi vuodelle..? Voikun harmittaa.. Mistä voisi saada hieman lohtua ja uskoa, että kyllä tää vielä joskus on ohi? Elämä ei tunnu reilulta.. Ei yhtään reilulta..

Paremman vuoden toivossa, yrittää tämä pieni ihminen nukahtaa, paeta edes hetkeksi unimaailmaan, jossa on mahdollisuus omaan ihmisperheeseen edes pienen hetken... <3

Sekavan tyypin parempi sekava päivä

Johtui varmasti hyvästä seurasta. Sai ajatuksia muuallekin kuin arkeen.

Sekavahan silti olen, luulin jo viikko sitten, että inseminaatiosta oli viikko. Tuntui jotenkin tosi pitkältä 7:ltä päivältä? Mutta se 2 viikkoahan tuleekin vasta pe. Eli pari päivää vielä..

Nyt on ollut vihlontaa oikealla munasarjan kohdalla mm. Muutaman kerran kun on kurottanut taakse ja iho pingoittunut. Tästähän on taas mielikuvitus ehtinyt laukata. Onhan näitä ennenkin ollut, eikä tää menkkojen odotusaika ole ollut mitenkään erilainenkaan kropassa. Mutta ehkä siinä on sitäkin, että olis niin ihana tehdä joululahjat isoisoäidille ja isopapalle, tulossa olisi neljättä polvea.. Huoh. Toisaalta taas päänsisäinen ääni muistuttaa, että taas se pettymys tulee korkealta, kun tuollaisia mietit.

Siksi toiseksi, jos vauva tulisi, niin olisin luultavammin hääpäivänä luultavammin synnärillä kuin kirkossa.......

LISÄÄNTYMISVAROITUS!!!! Huom. sisältää katkeraa tekstiä!

Hei, nyt ihan oikeasti vois ihmiset lopettaa sen lisääntymisen niin kauan kun meilläkin on se mahdollisuus?! On hieno tunne kuulla samanpäivän aikana 3:t vauvauutiset, jopa naapurin lapsikin saa lapsen. Onnea vaan niillekin. katkera pieni ääni kuiskaa että toivottavasti on koliikki lapsi. JA järjen ääni vetää taas takaisin maailmaan. Se ei ole meiltä pois! Usko nyt itseäs! Ei ole! Ei ei ei ei ei ei ei.. Ei tunnu vieläkään siltä että ei olis pois.. 

Oikeesti välillä tuntuu, ettei halua kuulla/nähdä yhtäkään onnellista vauvailmoitusta. Tekis mieli vaan karjasta, irvistää ja juosta pois, ehkä silloinkin vähän kiljuen. Tai karjuen. Itse asiassa ulvoen.

Sen sijaan sitä tyytyy väkinäisesti hymyilemään ja onnittelemaan. Mielessään tosin fileroi jo kertojaa sushiksi ja käärii tiukasti merilevärullan sisään.

Ja ihan turha yrittää ajatella, että onhan tässä mahdollisuus, voi juku kun tuntuukin siltä! Mikä tän mahdollisuuden oikein ratkaisee?? Ja ennen kaikkea koska?? Tuleeko tästä ikuinen piina? Yksi joukkuetoveri yritti lasta 10 vuotta, ja hei sitten tärppäs. Ja taas helpoitti oloa.. NOT!

Miksi tää turhautuminen, ärsytys, ketutus ja suru pitää purkaa syömiseen tai muuhun epäjärkevään? Kyllä tällä turhautumisen määrällä pari maratonia juoksis. Ainut vaan, että sitä ehti ennen sitä avata suunsa, niin että koittaa nyt sit tätä ruhoa johonkin liikuttaa 42 kilometrin verran. NOT! Parempi jäädä sohvalle. Ehkä vähän syödä jotain. Ja pikkuisen lisää. Nimimerkillä viime viikonloppuna 5 piparia, 3 muffinsia, 1 leivos, 3 levyä suklaata, 1 pussi karkkia. Ja ei, ei se helpoittanut oloa, päinvastoin. Ja jos olis pysähtynyt ajattelemaan, niin sen olis kyllä jo tiennyt. Mutta harmitti. Tunnista tunnesyöppö.


Ei se oikeesti maata kaada, että muut saa lapsia, mutta saa kai se ketuttaa?? Ei kai sitä kukaan voi paheksua? Tuskin se nyt parempi olisi sisällänsäkään pitää ja masentua. Taas saa puoliso kuunnella kotona ulvomista. Ja taas kerran se toteaa tyynen rauhallisesti myötätuntoisella katseella, että ei sille voi mitään, kyllä meidänkin vuoro tulee, ei se meiltä pois ole, ollaan onnellisia niiden puolesta. Aah.. vielä hieman tiukemmalle.. ja päälle mätiä ja vóla, jo toinen valmis sushi. Haistakoot home. Tänä iltana ainakin mökötän asiaa. Sanoi mitä sanoi. Nyt ei auta kuin mökötys ja synkistely. Minkä ihmeen takia tässä talossa ei ole herkkukätköjä?? Tunnista herkkukätkösyöppö.

Ja loppuun tiivistyksenä:

                                                AAAAARRRRGGGGG!!!!

lähde: goole.com

Millainen vanhempi haluaisin olla?

Työssäni olen melko paljon lasten kanssa tekemisissä ajoittain.. Ja tänään oli taas yksi sellainen päivä ja vielä 9.30-22.30,eli jokunen tunti.. Kyllähän siinä taas ajatuksia lenteli ilmaan..

Tänään oli monenlaisia vanhempia. Oli niitä, jotka olivat rauhallisia ja joiden lapset luottivat vanhempiinsa, tuntui että kun vanhemmat olivat rauhallisia ja selittivät asiat aivan normaalisti. Siis normaalisti yksinkertaisin sanoin. En tarkoita siis lässyttäen 6- vuotiaalle tyyliin kuin puhuisi 1-vuotiaalle. En uhkaten ja uhkaten ja uhkaten, ai niin ja kiristäen. En tarkoita varsinkaan laulaen!!! Enkä väkisin pakoittamalla niin että saa vieressä pelätä, että vanhempi taittaa lapsen käden poikki. Enkä kyllä pelkästään lahjoen, kun meet tuoyon saat sellaista,kun teet noin saat sellaisen, kun taas teet niin niin saat taas jotain. Voin kertoa, että 10minuutissa lapsi täyttyy leluista, herkuista, vaatteista, leffoista, äidin ja isän viereen nukkumisesta aika täyteen. Joka lauseessa n. 4 lupausta, ja moniko niistä toteutuu oikeasti? Mitä lapsi oppii niistä katteettomista lupauksista? Millaisia ihmisiä niistä lapsista tulee?? Ovatko ne sellaisia, joiden ei itsekään tarvitse ikinä pitää lupauksiaan? Ja hei unohdin vielä yhden ryhmän, ne jotka eivät kommunikoi. Se on varmasti myös vaikea taito, koska se vaatii lapsen kanssa oloa ja tuntemista.

Ihailen niitä vanhempia, jotka ovat johdonmukaisia, tekevät selvät säännöt lapsille ja jos lapset eivät tottele, niin toteuttavat lupauksensa/ ehtonsa. Ne jotka jaksavat selittää uudelleen ja uudelleen hermostumatta, kaiketi menevät vielä lapsen tasolle fyysisesti kun puhuvat. Sellaista toimintaa on ilo katsoa. Paljon on tietysti perheen yksilöiden temperamenteistakin kiinni.

Mutta usein sitä miettii, että miten itse asioita tekisi jos olisi äiti. Miten pyörittäisi arkea ja perhettä. Ottaisi lapset mahdollisimman paljon mukaan, opettaisi hyvätapaisuutta ja sitä, että teoilla on seurauksensa. Empatiakykyä ja sosiaalisuutta..  Ne auttaisivat paljon vanhempana. Perheelle varaisi yhteistä aikaa, mutta pitäisi myös huolta parisuhteesta,koska se heijastuisi koko perheeseen.. Ei se varmasti helppoa olisi.. Helppohan se tässä on kuvitella, mutta niin paljon antaisi, että saisi senkin kokea..

kai sitä jokainen kuvittelee/toivoo/haluaisi/yrittäisi olla  hyvä vanhempi omalle lapselleen? Entäpä erityislapset? Taitaa olla ihan oma lukunsa ne...

Lumi, valo, ensilumi..

Lunta on tullut. Maa on valkoisenaan. Oli huomattavasti helpompi herätä tänä aamuna pitkien yöunien jälkeen hieman valoisampaan päivään. Tätä on odotettu jo kuukauden verran, että tulisi lunta ja loppuisi loska sekä sade, vaikka tykkäänkin kaikista neljästä vuodeajasta enkä vaihtaisi niistä mitään pois. Niin jotenkin tätä lunta ja valoa tarvitsi.. Vaikkakin kylmyys pakoittaa pukemaan triplasti vaatetta päälle tällaiselle vilukissalle.

Oli ihana aamulla nähdä kahden pikkuhaukun ilmeet takapihan oven kynnyksellä. Molemmat pysähtyivät kuin seinään. Etutassut hieman korkealle kynnykselle ja takapuolet maassa, maaorava-asennossa, molemmat vierekkäin hetken aikaa kallistelivat päätään ja pienet kuonot nuuhkivat ilmaa: uskaltaako tuonne valkeaan aineeseen mennä? Muutama rohkaiseva sana minulta ja isojen silmien katseet ylös niin siitähän se sitten lähti, kova kirmaaminen takapihalla lumihiutaleiden tiprutellessa maahan asti. Pikkuhaukut juoksivat silminnähden onnellisina yhdessä vierekkäin erilaisia kaarteita ja hyppivät ilmaan isojen lumihiutaleiden toivossa. Jos pieni koira voisi pakahtua onnellisuudesta niin se olisi ehkä tapahtunut tänä aamuna. Ei sitä voinut kuin hymyillen katsoa ovenkarmiin nojaten. Ehkä siinä tuli pienesti myös huokaistua ja tuijoteltua itsekin lumihiutaleita pohtien, että kuinkahan oma lapsi olisi saanut onnelliseksi, kun olisi saanut nähdä hänen onnensa lumisena aamuna pitkän syksyn jälkeen? Ja taas kerran sai todeta, että onneksi jostain kohtalosta on saanut nämä ihanat haukkuset elämää piristämään. Nautitaan lumesta ja valosta kaiken keskellä.

Adoptio..

Ei ole ihan yksinkertainen asia, kun sitä ihan tosissaan pitää miettiä. Aina ennen ajatteli, että jos ei saisikaan lapsia niin ilman muuta adoptoisi, mutta nyt kun se tilanne on vähän lähempänä niin sitä pohtiikin jostain syystä hieman erilailla.. Lähinnä itseä mietityttää olisiko lapsi terve? Samanlaillahan voi olla omankin lapsen kanssa ettei ole.. Mutta lähinnä, että eihän me yhtään tiedetä, mitä lapsen äiti on tehnyt raskauden aikana tai millaisia mielenterveysongelmia suvussa voi olla? Ja kyllähän se pelottaa, että jos äiti haluaakin lapsen takaisin tai jos lapsi haluaakin isona biologisten vanhempiensa luokse. Sydänhän siinä särkyy... Kukaan lähipiiristäni ei ole adoptoinut, joten jos jollain henk. koht. tietoutta asiasta niin laittakaa ihmeessä kommenttia!! Lisään perään yhden adoptiosta kertovan sivuston..

Mitä olen noita nettijuttuja tutkinut, niin niissä puhutaan paljon ulkomaisesta ja kotimaisesta adoptiosta. Kotimaiseen lapseen on kuulemma ihan hirmuisen pitkät jonot (ai kauheata, miten voikin lapsesta puhua kuin esineestä?!).. Ja jossain oli myös maininta, että terveeseen lapseen vieläkin pidempi jono? Kuitenkin paljon puhutaan, että lapsia on paljon ilman vanhempia... Varmasti ainakin ulkomailla, mutta suomessakin pitäisi olla.. Toisaalta jos lasta ei hoidoilla tule, niin eihän sillä jonotusajalla sitten ole merkitystä..

No mutta entäs itse adoptioprosessi? Kuulemma todella pitkät (5v?) seurannat, joiden aikana hirmuisesti syynätään elämistä. Paljon sosiaalitoimiston kanssa asioimista ja hirveästi kaavakkeiden täyttöä. En kyllä yhtään pelkäisi, etteikö läpäistäisi testejä. Mutta ei se nyt kiva ajatus ole, että ruvetaan meidän perhe-elämää ruotimaan ulkopuolisten kanssa ja vielä arvioimisasteikolla.. Ehkä on psykologin haastattelujakin, ne olis kanssa aika jänniä :)

Pahinta ehkä oli, mitä vastaan on tullut erilaisilla sivustoilla ja blogeissa, että suositellaan prosessin ajan käytettävän ehkäisyä. Ymmärrän toisaalta sen pointi, että jos on mennyt 4,5 vuotta ja sitten tuleekin oma lapsi ja koko prosessi onkin turha. Ei aavistustakaan, kuinka kallistakin se on... Mutta jotenkin, että pitäisi luovuttaa biologisen lapsen saamisen mahdollisuus? En usko, että tän kaiken jälkeen ihan muutamaan vuoteen siihen ajatukseen pystyisi.. Eiköhän se toivo kuitenkin siellä silti elä, vaikka ei haluaisikaan, että josko kuitenkin tulisi.. Ajattelen kuitenkin nytten, että ihan hyvin uskon voivani samaistua adoptiolapsen äidiksi. Uskon kuitenkin kasvatuksen roolilla olevan niin iso vaikutus. Joten en usko kiintymisen olevan mikään ongelma..

Jos lapsi olisi tummaihoinen, niin siinä olisi toisaalta puolensa ja toisaalta taas ehkä vaikeutensakin.. Ainakin silloin pitäisi lapselle kertoa, että hänet on adoptoitu, eikä posteljoonilla ole asiaan mitään vaikutusta..... Mutta kuinka senkin voi kertoa? Ja mitä lapsi oikein sen jälkeen ajattelee? Ja monenko vanhana? ja voivoivoi... Kauheasti olisi pohdittavaa. Ja kiusattaisiinko lasta, jos hän olisikin eri värinen koulussa jo ihan pienenä? Sekin olisi kauheata.. Lapset voi olla tosi ilkeitä toisilleen.. Ja kuinka erilaisia sairauksia tummaihoisilla on, eihän mustelmiakaan erota, niin kuinak sitä osaa hoitaa jonkun malaria tai keltakuumeen? Mutta toisaalta siinä olisi joku oma ajatuksensakin, että antaa koti jollekin pienelle suomesta ja hyvästä perheestä, ettei hän joudu mihinkään kadulle isoon kaupunkiin..

Olisi tietysti myös ihana saada vauva ihan ihan pikkuisena, eikä esim. 2 vuotiaana... silloin tuntuu, että olisi jotenkin enemmän hänen vanhempansa? Mutta raskausaikaa ei sitten koskaan kokisi ja jotenkin se raskausaikana syntyvä side lapseen tuntuu tosi tärkeältä.. Haluaisin sen ihan hirveästi kokea.. Onneksi ikää on kuitenkin tämän verran vähän.. Koska kyllä minua vielä enemmän pelottaisi, jos nyt olisi lähempänä 30 vuotta tai vähän päälle, koska sitten jos menisikin joiden ikärajojen ylitse, ja sitten adoptiomahdollisuuskin jäisi.. Myös sijaisvanhemmuutta olen pohtinut, mutta kirjoitan taas siitäkin erikseen, samoin kuin tuosta kasvatuksesta..

                                                                                             P.s lomakuume.....

http://www.pelastakaalapset.fi/toiminta/lastensuojelutyo/adoptiot/