Lumi, valo, ensilumi..

Lunta on tullut. Maa on valkoisenaan. Oli huomattavasti helpompi herätä tänä aamuna pitkien yöunien jälkeen hieman valoisampaan päivään. Tätä on odotettu jo kuukauden verran, että tulisi lunta ja loppuisi loska sekä sade, vaikka tykkäänkin kaikista neljästä vuodeajasta enkä vaihtaisi niistä mitään pois. Niin jotenkin tätä lunta ja valoa tarvitsi.. Vaikkakin kylmyys pakoittaa pukemaan triplasti vaatetta päälle tällaiselle vilukissalle.

Oli ihana aamulla nähdä kahden pikkuhaukun ilmeet takapihan oven kynnyksellä. Molemmat pysähtyivät kuin seinään. Etutassut hieman korkealle kynnykselle ja takapuolet maassa, maaorava-asennossa, molemmat vierekkäin hetken aikaa kallistelivat päätään ja pienet kuonot nuuhkivat ilmaa: uskaltaako tuonne valkeaan aineeseen mennä? Muutama rohkaiseva sana minulta ja isojen silmien katseet ylös niin siitähän se sitten lähti, kova kirmaaminen takapihalla lumihiutaleiden tiprutellessa maahan asti. Pikkuhaukut juoksivat silminnähden onnellisina yhdessä vierekkäin erilaisia kaarteita ja hyppivät ilmaan isojen lumihiutaleiden toivossa. Jos pieni koira voisi pakahtua onnellisuudesta niin se olisi ehkä tapahtunut tänä aamuna. Ei sitä voinut kuin hymyillen katsoa ovenkarmiin nojaten. Ehkä siinä tuli pienesti myös huokaistua ja tuijoteltua itsekin lumihiutaleita pohtien, että kuinkahan oma lapsi olisi saanut onnelliseksi, kun olisi saanut nähdä hänen onnensa lumisena aamuna pitkän syksyn jälkeen? Ja taas kerran sai todeta, että onneksi jostain kohtalosta on saanut nämä ihanat haukkuset elämää piristämään. Nautitaan lumesta ja valosta kaiken keskellä.

Adoptio..

Ei ole ihan yksinkertainen asia, kun sitä ihan tosissaan pitää miettiä. Aina ennen ajatteli, että jos ei saisikaan lapsia niin ilman muuta adoptoisi, mutta nyt kun se tilanne on vähän lähempänä niin sitä pohtiikin jostain syystä hieman erilailla.. Lähinnä itseä mietityttää olisiko lapsi terve? Samanlaillahan voi olla omankin lapsen kanssa ettei ole.. Mutta lähinnä, että eihän me yhtään tiedetä, mitä lapsen äiti on tehnyt raskauden aikana tai millaisia mielenterveysongelmia suvussa voi olla? Ja kyllähän se pelottaa, että jos äiti haluaakin lapsen takaisin tai jos lapsi haluaakin isona biologisten vanhempiensa luokse. Sydänhän siinä särkyy... Kukaan lähipiiristäni ei ole adoptoinut, joten jos jollain henk. koht. tietoutta asiasta niin laittakaa ihmeessä kommenttia!! Lisään perään yhden adoptiosta kertovan sivuston..

Mitä olen noita nettijuttuja tutkinut, niin niissä puhutaan paljon ulkomaisesta ja kotimaisesta adoptiosta. Kotimaiseen lapseen on kuulemma ihan hirmuisen pitkät jonot (ai kauheata, miten voikin lapsesta puhua kuin esineestä?!).. Ja jossain oli myös maininta, että terveeseen lapseen vieläkin pidempi jono? Kuitenkin paljon puhutaan, että lapsia on paljon ilman vanhempia... Varmasti ainakin ulkomailla, mutta suomessakin pitäisi olla.. Toisaalta jos lasta ei hoidoilla tule, niin eihän sillä jonotusajalla sitten ole merkitystä..

No mutta entäs itse adoptioprosessi? Kuulemma todella pitkät (5v?) seurannat, joiden aikana hirmuisesti syynätään elämistä. Paljon sosiaalitoimiston kanssa asioimista ja hirveästi kaavakkeiden täyttöä. En kyllä yhtään pelkäisi, etteikö läpäistäisi testejä. Mutta ei se nyt kiva ajatus ole, että ruvetaan meidän perhe-elämää ruotimaan ulkopuolisten kanssa ja vielä arvioimisasteikolla.. Ehkä on psykologin haastattelujakin, ne olis kanssa aika jänniä :)

Pahinta ehkä oli, mitä vastaan on tullut erilaisilla sivustoilla ja blogeissa, että suositellaan prosessin ajan käytettävän ehkäisyä. Ymmärrän toisaalta sen pointi, että jos on mennyt 4,5 vuotta ja sitten tuleekin oma lapsi ja koko prosessi onkin turha. Ei aavistustakaan, kuinka kallistakin se on... Mutta jotenkin, että pitäisi luovuttaa biologisen lapsen saamisen mahdollisuus? En usko, että tän kaiken jälkeen ihan muutamaan vuoteen siihen ajatukseen pystyisi.. Eiköhän se toivo kuitenkin siellä silti elä, vaikka ei haluaisikaan, että josko kuitenkin tulisi.. Ajattelen kuitenkin nytten, että ihan hyvin uskon voivani samaistua adoptiolapsen äidiksi. Uskon kuitenkin kasvatuksen roolilla olevan niin iso vaikutus. Joten en usko kiintymisen olevan mikään ongelma..

Jos lapsi olisi tummaihoinen, niin siinä olisi toisaalta puolensa ja toisaalta taas ehkä vaikeutensakin.. Ainakin silloin pitäisi lapselle kertoa, että hänet on adoptoitu, eikä posteljoonilla ole asiaan mitään vaikutusta..... Mutta kuinka senkin voi kertoa? Ja mitä lapsi oikein sen jälkeen ajattelee? Ja monenko vanhana? ja voivoivoi... Kauheasti olisi pohdittavaa. Ja kiusattaisiinko lasta, jos hän olisikin eri värinen koulussa jo ihan pienenä? Sekin olisi kauheata.. Lapset voi olla tosi ilkeitä toisilleen.. Ja kuinka erilaisia sairauksia tummaihoisilla on, eihän mustelmiakaan erota, niin kuinak sitä osaa hoitaa jonkun malaria tai keltakuumeen? Mutta toisaalta siinä olisi joku oma ajatuksensakin, että antaa koti jollekin pienelle suomesta ja hyvästä perheestä, ettei hän joudu mihinkään kadulle isoon kaupunkiin..

Olisi tietysti myös ihana saada vauva ihan ihan pikkuisena, eikä esim. 2 vuotiaana... silloin tuntuu, että olisi jotenkin enemmän hänen vanhempansa? Mutta raskausaikaa ei sitten koskaan kokisi ja jotenkin se raskausaikana syntyvä side lapseen tuntuu tosi tärkeältä.. Haluaisin sen ihan hirveästi kokea.. Onneksi ikää on kuitenkin tämän verran vähän.. Koska kyllä minua vielä enemmän pelottaisi, jos nyt olisi lähempänä 30 vuotta tai vähän päälle, koska sitten jos menisikin joiden ikärajojen ylitse, ja sitten adoptiomahdollisuuskin jäisi.. Myös sijaisvanhemmuutta olen pohtinut, mutta kirjoitan taas siitäkin erikseen, samoin kuin tuosta kasvatuksesta..

                                                                                             P.s lomakuume.....

http://www.pelastakaalapset.fi/toiminta/lastensuojelutyo/adoptiot/

Odottaminen..

On tylsää ja ärsyttävää, kun on huono kärsivällisyys. Tiedän jo, että menkat alkavat kohta, olo on ihan sellainen, joten voisivat nyt sitten alkaa niin loppuisivatkin joskus.

Tuntuu, että sitä vain odottaa koko elämänsä. Odottaa erilaisia tapahtumia, ihmisiä, pyhiä, jotain poikkeavaa tai ihan vain, että aurinko paistaisi risukasaankin. Elämä kun ei useinkaan tunnu reilulta. Sitten saakin odottaa, koska paha olo menisi pois. Voikun sen saisikin vain puserrettua pois tai ajateltua pois! Eikä niin, että se vaikuttaa ihan kaikkeen mitä tekee. Ei niin, että olo on samanlainen kuin ulkona oleva kylmä,märkä tihkusade. Taas kerran tänä syksynä kaipaa peiton alle pakoon pahaa maailmaa... Sinne lämpöiseen ei tunnu pahan koura ylettyvän, siellä on hyvä olla. Suklaalevy on bonusta, toinen extrabonusta...

Onneksi tv:stä tulee paljon hömppää, kun ei huvita muutakaan tehdä, vaikkakin tekemistä olisikin. Ne kivasti kasaantuvat takaraivolle mieltä puhdistamaan.... Kun on aina ollut sellainen luonne, että tekee ennemmin etukäteen kuin myöhään. Noh, peitto korville vaan.

Taas yhden positiivisen postauksen voi lopettaa pohdintaan, mitä sitä nyt odottaa?

Joulua

Vauvaa (in my dreams)

Ystävien tapaamista

Vapaita

Kynttilöitä ja rauhallisia iltoja

Pitkiä lenkkejä

Lunta ja valoa

Parempaa mieltä

Parisuhde

Toiset alkavat rakentamaan omakotitaloa, toiset lähtevät 6 viikoksi interreilaan malesiaan rinkkojen kanssa, jotkut muuttavat kaupungista maalle farmille, toiset taas panostavat autoon ja urheiluun. Eihän sillä periaatteessa väliä, mitä tekee, kun vaan tekee yhdessä. Me yritämme lasta. Melkein veikkaisin ettei talon rakennus ole yhdessä helppoa ja moni pari eroaakin. Väittäisin kuitenkin ettei tämäkään ole yksiselitteisen helppoa ja varmasti erojakin pareille tulee. Kyllähän tällainen prosessi muuttaa parisuhdetta, lopullisestikin. Koska se muuttaa yksilöä ja yksilönkin ajatusmaailmaa. Itse ainakin koen hieman muuttuneeni. Tässä on niin kovin kyynistynyt ja joutunut pohtimaan elämänvalintoja. Laittamaan tietyllä tavalla terveydenkin peliin. Raskaus on kuitenkin riski. Ja muutoinkin, tarkoitus olisi että varaan nyt joulukuun alussa mammografian. Teroluttien jälkeen huomasin patin vasemmassa rinnassa. Silloin varsinkin pohti, että mitä tässä on tekemässä? Mutta pohdintojen tulos oli että yhteistä elämää. Pientä elämää.

Puolisoni on kyllä uskomattoman hyvin sietänyt kaiken kiukuttelun,itkun,naurun,turhautumisen ja raivon asian suhteen. Ei varmasti ole ollut helppoa. Mutta mielestäni ihan reilua, että hänkin joutuu yhteistä tuskaa käymään läpi, koska hänen ei tarvitse syödä tai pistellä itseään.

Olemme oppineet ehkä puhumaan enemmän tai ainakaan se ei ole vähentynyt. Vaikka itse olenkin sellainen, että haluaisin tuhannesti asioita käsitellä ja käydä lävitse yhä uudelleen ja uudelleen, niin puoliso ei halua. Miesmäisen logiikan mukaan asiasta on jo keskusteltu, joten mitä sitä pohtimaan? Tottahan tuokin.. Mikähän naisten juttu se on? Tai ehkä se on omia huonoja puoliani. Kuten myös asioiden edelle meno.

Suunnittelen aina kovin tarkasti, kuinka päivät menevät ja ilman kalenteria olisin hukassa, kun en muistaisi puoliakaan sovituista tapaamisista ja asioista. Luen sen huonoksi puoleksi, koska nytkin olen useaan otteeseen sisustanut lasten huoneen mielessäni tytölle/pojalle/kaksosille sopivaksi. Mutta usein puoliso toppuutteleekin, että älä nyt älä nyt suunnittele, kun petyt niin kovasti, kun asiat eivät menekään suunnitelmien mukaan loppujen lopuksi. Tottahan se onkin, usein on muutama muuttuja matkassa.. Mutta mielestäni iso osa asioiden taikaa on juuri siinä suunnittelussa ja haaveilussa, siinä kuinka elää ne hetket monen monesti ja monasti omissa kuvitelmissa ne sujuu kauhean kivasti. Niin eikai se väärin ole, jos on kuvitellut asiat parhailla mahdollisilla tavoilla menneeksi, kun jos ne menevätkin pieleen, niin on kuitenkin mielessään elänyt ne ihanat hetket. Onhan sekin tyhjää parempi.. Joskus tietysti voi tippua korkealta ja kovaa, mutta ehkä se on niiden haaveiden hinta?

Toivoisin, että kaikki jotka samaan joutuvat muistaisivat myös hoitaa parisuhdetta. Parisuhde ei kuitenkaan ole mikään itsestäänselvyys ja joutuu mielestäni todella koville hoitojen aikana. Pareista riippuen ongelmia voi olla useita ja varsinkin sellaisia, joita ei olisi edes ilman hoitoja tullut. Suosittelen yhteisiä lenkkejä, reissailua, kokkaamista, leffoja ja yatzin peluuta ;)

Nimimerkillä Kokemusta omaava

Tunteiden vuoristorata

Sitä tää kyllä on.. Tänään on ollut paljon kuumia aaltoja, välillä vaan hulahtaa lämmin aalto kropan läpi ja hikeä puskee. Lähtiskö vikoja lääkehuuruja vielä kropasta?

Pari viime päivää on olleet raskaita. Ei riitä,että hoitojen siirtyminen ja luomumenkkojen tulo/tulemattomuus jännittää vaan muussa elämässäkin jaksaa tapahtua. Onko se niin, että kun vuoristorata lähtee syöksymään alaspäin niin sit se tosiaan syöksyy pitkään ja jyrkästi? Mutta muistaakseni ykskään rata ei ainakaan särkänniemessä ole loppunut niin että iso alamäki ja samantien loppupysäkki. On siinä ainakin ollut tasaista alamäkeä sinne loppuun asti.

Ulkonakin on koko ajan kylmää, märkää ja pimeätä. Tuntuu,että tänä syksynä ei edes kynttilät ja villasukat ole lievittäneet oloa. Ei oikein tiedä, millä saisi mielen paremmaksi. Puoliso totesi, että ehkä se helpoittaa, kun saa olla hetken ilman hormoneja. Toivon kovasti, että raskaus alkaisi ilman koeputkihedelmöitystä, koska pelkään kuinka paljon munasolupunktio sattuu. Melkein yhtä paljon stressaa kaikkia kuluja, joita se tuo tullessaan sekä niitä kaikkia hormoneja,joita tulee uutena. Vielä ei pitäisi hätäillä, onhan tässä varmaan pari kuukautta, kun tulee se himskatin säästökuurikin joulun aikaan. Luotto inseminaatioihin ei vain ole korkealla, koska nyt on kuitenkin 4:s jo samaa rataa niin miks neljännellä tärppäisi, kun ei aiemmillakaan? mieluusti olisin väärässä..

Välillä sitä pohtii, että tää vaikuttaa ihan hirveästi elämään kodin ulko- ja sisäpuolella. Harrastuksiin, työhön, kaikkiin tulevaisuuden suunnitelmiin ja haaveisiin. Lomamatkallekaan ei voi lähteä, koska pitää olla paikalla hoitoja varten ja nyt kun voisi ei ole aikaa töistä eikä rahaa lähteä hoitojen vuoksi. Monestiko olen asiasta jo maininnut? Ehkä liian monesti. Olen sitä mieltä, ettei raha tee onnelliseksi,ainoastaan helpoittaa joissakin tilanteissa.  Mutta sisäinen saiturini ei ole tottunut tällaiseen kädestä suuhun elämiseen.

olen pohtinut, erityisesti silloin kun kävin kummityttöä katsomassa ja puolison ystävä oli 10kk:n poikansa kanssa meillä, että millaista elämä sitten on jos ei lapsia saakaan. Ja tänään puolisolleni totesin, että jos koeputkihedelmöitys ei onnistu, niin haluan kolmannen koiran. Meillä kuitenkin koiramme ovat meidän pikkuisia. Ja isovanhempien.... Pieni pentu hieman lievittäisi hoivavietin tuskaa ja tällä hetkellä nuorempi koiramme saisi aktiivisempaa leikkiseuraa. Koiristamme vanhempi, kun on hieman antisosiaalinen tapaus..... Joten kaikille hyvältä kuulostava suunnitelma B. Voisin tällä viikolla laittaa myös adoptiopohdiskelujani ihan omana tekstinään..

Mutta tunteiden vuoristorata/pimeys/alkavat menkat ovat taas lisänneet herkkuaaltoja. Tiedätkö, vähän kuin oman elämän järvi,johon laskee iso joki isommasta elämänmerestä ja aina välillä meressä lainehtii niin kovasti, että se on padottava hetkeksi. Suklaalevypato on oikein hyvä hetkellinen keino saada järvi rauhalliseksi, kun aallot pysähtyy levyyn. Huono puoli: järvi laajenee kun patoamista edeltävä vesi yrittää järveen sijoittua......

Pelot vol. 2

Toisaalta täältä blogeista saa hyvää vertaistukea ja on ihana huomata, kuinka välillä käykin hyvin. Tarina päättyy onnellisesti. Mutta välillä taas luonto näyttää nurjan puolensa.. On jännä, kuinka voikin tuntea pahaa mieltä toisen, aivan tuntemattoman puolesta. Ehkä osa siitä tunteesta ajattelee sitä,että se olisinkin voinut olla minä, joka niin kirjoittaa? Tai ehkä se, että ei haluaisi kenenkään joutuvan kokemaan tätä prosessia? Pelkoa siitä, mitä kaikkea voikin tapahtua ja mennä vielä pieleen..

Onneks ei ole kristallipalloa, joka näyttäisi tulevaa, koska en oikeastaan halua tietää, kuinka tässä vielä käy. Tai lähinnä, en halua tietää, jos tarinamme ei päätykään onnellisesti. Pelottavaa.

Lomamatkat

Kävimme muutama vuosi sitten thaimaassa ja siellä oli paljon lapsia ihan todella pienestä sylivauvasta taaperoon asti. Thaimaalaiset vaikuttivat kovasti tykkäävän lapsista: juttelivat iloisesti, toivat leluja pöytiin ja hymyilivät erityisen paljon heidän suuntaansa. Hotellilla oli jonkin verran lapsia ja se oli osittain, taas vaihteeksi, kipeätä. Itse en ehkä olisi niin pienten lasten kanssa lähtenyt kuin jotkut olivat, mutta olenkin hieman käärme- ja pöpöpelkoinen. Enkä suotta, koska vatsataudin sitä sitten sai, juuri kun rentoutui 1,5vk matkalla olon jälkeen. Vikat päivät antoi opetuksen. Ja käärmeitäkin nähtiin! Kenelle oikein yritän todistella?? Pelkoinen,mikä pelkoinen  ....

Noh, nyt elokuussa olimme mallorcalla viikon ja vahingossa tarjousloman vuoksi ajauduimme lapsettomaan hotelliin. En ollut aiemmin tällaisesta kuullutkaan ja hieman olimme ihmeissämme, kun tajusimme asian. Kuitenkin, jos ensi kerralla olisi kaksi samanlaista matkaa valittavana normihotellista tai lapsettomasta, niin ottaisin sen lapsettoman vaihtoehdon, koska se ei tehnyt niin kipeätä. Ajatukset sai oikeasti levätä poissa näistä asioista.. Ei tarvinnut katsella, kuinka vanhemmat houkuttelevat lapsia syömään ja nämä söpösti irvistelevät takaisin, ei lasten iloisia silmiä ja kiljahduksia uima-altaalla ja bonuksena, kukaan ei itkenyt koko yön aikana! Se osoittautui siis yllättävän hyväksi vaihtoehdoksi, voin suositella. Paljon kirjan lukemista, auringonottoa, retkiä, auton vuokrausta ja erilaisia paikkoja. Rentoutumista isolla R:llä.

Tosin haaveilisin sitten jos joskus pääsisi lapsen kanssakin matkustamaan, perhematkasta. Mutta kyllä lapseni pitäisi olla jo sen ikäinen, että pystyy kävelemään jottei hän joudu ryömimään ties missä basilleissa ja katukoirien kirpuissa. Omat kirppukasat erikseen eri asia. Ja osaisi juoda ja sanoa hieman, jos on jano tai nälkä. Tietysti myös hotelli ja ylipäänsä matkakohde pitäisi valita täysin lasta ajatellen.

Tosin puolison kanssa on ollut puhetta, jos lapsia saadaan niin paljon oman maan kiertämisestäkin road trippien ja kylpylöiden muodossa. Niitä on nytkin tehty, mutta olisihan se lapsen kanssa ihan erilaista. Ainakin uskoisin niin. Lapsen ilo/suru antaa kuitenkin niin eri säväyksen kaikkeen tekemiseen. Ja suomestakin löytää paljon kohteita matkustaa. Tai voi käydä laivalla ruotsissa tai viron puolella. Kyllähän se vaihtelu virkistää, vaikka varmasti oman suunnittelunsa vaatiikin lapsen kanssa matkalle lähtö ja siellä pärjääminen.

No nyt vielä voi nauttia yllättävistä suunnitelmista, kun koirat pärjää keskenään kotona. Jos haluaa elokuviin ja olosuhteet on suotuisat, niin voi vain lähteä. Helppoa, mutta...

Loppuun syvä huokaus.