Voisivat alkaa jo, niin pääsisi sitten asiasta jo eteenpäin ja pystyisi ajattelemaan tulevaa! Tänä iltana voi kuitenkin onneksi nauttia taas ystävän seurasta <3 Ystävät on elämän suola. Sen takia ei heille näistä asioista haluakaan liikaa paasata, kyllä sitä itsekin tulisi korvista ulos, jos joku puhuisi samoista asioista jatkuvasti 10 vuotta. Onneksi on vertaistukea blogien muodossa. Ihmisiä, joille tämä on myös niin iso osa elämää.. Monia samanlaisia ajatuksia ja erilaisia kohtaloita.
Mutta maa on taas valkoisenaan. Tänään oli jo hieman jouluinen olo taas.. Kohta on tasan vuosi hoitoja. Ei tarvitse paljon miettiä uudenvuoden toiveita.. Ne on jo moneen kertaan toivottu puhki. Ehkä sitä pitäiskin toivoa jotain ihan muuta? Ja uudenvuoden lupauksena yrittää vähentää tämän asian ajattelua? Onnistuiskohan? Hmm.. Nooh. Ehkä on parempi vain kurotella tähtiä taivaalta ja yrittää sitä karkkilakkoa.
lauantai 30. marraskuuta 2013
keskiviikko 27. marraskuuta 2013
Ei, ei vieläkään..
Jostain syystä ei pystynyt odottamaan, vaan oli pakko tehdä testi. Täydellisesti negatiivinen. Ei minkäänlaista haamuviivaakaan. Tuntuu, etten pysty edes tekemään positiivista testiä.
Taas kerran pettymys ja harmi iski vasten kasvoja. Silti jotenkin tuntui, että huokaisi sisäisesti ja totesi, että nii-i.. Uskoisit jo. Kyllähän sen tiesi.
En oikeastaan edes tiedä, mitä tekisin jos testi joskus olisikin positiivinen? Pyörtyisin? Itkisin? Pelästyisin ja järkyttyisin? Viimeisin kuulostaa mahdollisimmalta. Varmaan pelästyisin, että onko se totta? Voiko olla? Tekisin luultavasti parikin testiä ennen kuin uskoisin. Ja sen jälkeen lisää pelkoa: entä jos se on kohdunulkoinen? Entä jos tulee keskenmeno? Se ei kehitykään kunnolla? Syntyy kuolleena? Tai joutuisin synnyttämään kuolleen lapsen.. Ihan hirveä ajatus :( ihan kauhea..
Juu. Eli epäusko, pelko, paniikki ja kirjoitinko jo epäusko? kyllä, lukitsen vastausvaihtoehdon. Jään odottamaan vastausta..
Mitä muuta tämä merkitsee? Luomumenkkojen odotusta, joulua ja parempaa onnea ensi vuodelle..? Voikun harmittaa.. Mistä voisi saada hieman lohtua ja uskoa, että kyllä tää vielä joskus on ohi? Elämä ei tunnu reilulta.. Ei yhtään reilulta..
Paremman vuoden toivossa, yrittää tämä pieni ihminen nukahtaa, paeta edes hetkeksi unimaailmaan, jossa on mahdollisuus omaan ihmisperheeseen edes pienen hetken... <3
Taas kerran pettymys ja harmi iski vasten kasvoja. Silti jotenkin tuntui, että huokaisi sisäisesti ja totesi, että nii-i.. Uskoisit jo. Kyllähän sen tiesi.
En oikeastaan edes tiedä, mitä tekisin jos testi joskus olisikin positiivinen? Pyörtyisin? Itkisin? Pelästyisin ja järkyttyisin? Viimeisin kuulostaa mahdollisimmalta. Varmaan pelästyisin, että onko se totta? Voiko olla? Tekisin luultavasti parikin testiä ennen kuin uskoisin. Ja sen jälkeen lisää pelkoa: entä jos se on kohdunulkoinen? Entä jos tulee keskenmeno? Se ei kehitykään kunnolla? Syntyy kuolleena? Tai joutuisin synnyttämään kuolleen lapsen.. Ihan hirveä ajatus :( ihan kauhea..
Juu. Eli epäusko, pelko, paniikki ja kirjoitinko jo epäusko? kyllä, lukitsen vastausvaihtoehdon. Jään odottamaan vastausta..
Mitä muuta tämä merkitsee? Luomumenkkojen odotusta, joulua ja parempaa onnea ensi vuodelle..? Voikun harmittaa.. Mistä voisi saada hieman lohtua ja uskoa, että kyllä tää vielä joskus on ohi? Elämä ei tunnu reilulta.. Ei yhtään reilulta..
Paremman vuoden toivossa, yrittää tämä pieni ihminen nukahtaa, paeta edes hetkeksi unimaailmaan, jossa on mahdollisuus omaan ihmisperheeseen edes pienen hetken... <3
tiistai 26. marraskuuta 2013
Sekavan tyypin parempi sekava päivä
Johtui varmasti hyvästä seurasta. Sai ajatuksia muuallekin kuin arkeen.
Sekavahan silti olen, luulin jo viikko sitten, että inseminaatiosta oli viikko. Tuntui jotenkin tosi pitkältä 7:ltä päivältä? Mutta se 2 viikkoahan tuleekin vasta pe. Eli pari päivää vielä..
Nyt on ollut vihlontaa oikealla munasarjan kohdalla mm. Muutaman kerran kun on kurottanut taakse ja iho pingoittunut. Tästähän on taas mielikuvitus ehtinyt laukata. Onhan näitä ennenkin ollut, eikä tää menkkojen odotusaika ole ollut mitenkään erilainenkaan kropassa. Mutta ehkä siinä on sitäkin, että olis niin ihana tehdä joululahjat isoisoäidille ja isopapalle, tulossa olisi neljättä polvea.. Huoh. Toisaalta taas päänsisäinen ääni muistuttaa, että taas se pettymys tulee korkealta, kun tuollaisia mietit.
Siksi toiseksi, jos vauva tulisi, niin olisin luultavammin hääpäivänä luultavammin synnärillä kuin kirkossa.......
Sekavahan silti olen, luulin jo viikko sitten, että inseminaatiosta oli viikko. Tuntui jotenkin tosi pitkältä 7:ltä päivältä? Mutta se 2 viikkoahan tuleekin vasta pe. Eli pari päivää vielä..
Nyt on ollut vihlontaa oikealla munasarjan kohdalla mm. Muutaman kerran kun on kurottanut taakse ja iho pingoittunut. Tästähän on taas mielikuvitus ehtinyt laukata. Onhan näitä ennenkin ollut, eikä tää menkkojen odotusaika ole ollut mitenkään erilainenkaan kropassa. Mutta ehkä siinä on sitäkin, että olis niin ihana tehdä joululahjat isoisoäidille ja isopapalle, tulossa olisi neljättä polvea.. Huoh. Toisaalta taas päänsisäinen ääni muistuttaa, että taas se pettymys tulee korkealta, kun tuollaisia mietit.
Siksi toiseksi, jos vauva tulisi, niin olisin luultavammin hääpäivänä luultavammin synnärillä kuin kirkossa.......
maanantai 25. marraskuuta 2013
LISÄÄNTYMISVAROITUS!!!! Huom. sisältää katkeraa tekstiä!
Hei, nyt ihan oikeasti vois ihmiset lopettaa sen lisääntymisen niin kauan kun meilläkin on se mahdollisuus?! On hieno tunne kuulla samanpäivän aikana 3:t vauvauutiset, jopa naapurin lapsikin saa lapsen. Onnea vaan niillekin. katkera pieni ääni kuiskaa että toivottavasti on koliikki lapsi. JA järjen ääni vetää taas takaisin maailmaan. Se ei ole meiltä pois! Usko nyt itseäs! Ei ole! Ei ei ei ei ei ei ei.. Ei tunnu vieläkään siltä että ei olis pois..
Oikeesti välillä tuntuu, ettei halua kuulla/nähdä yhtäkään onnellista vauvailmoitusta. Tekis mieli vaan karjasta, irvistää ja juosta pois, ehkä silloinkin vähän kiljuen. Tai karjuen. Itse asiassa ulvoen.
Sen sijaan sitä tyytyy väkinäisesti hymyilemään ja onnittelemaan. Mielessään tosin fileroi jo kertojaa sushiksi ja käärii tiukasti merilevärullan sisään.
Ja ihan turha yrittää ajatella, että onhan tässä mahdollisuus, voi juku kun tuntuukin siltä! Mikä tän mahdollisuuden oikein ratkaisee?? Ja ennen kaikkea koska?? Tuleeko tästä ikuinen piina? Yksi joukkuetoveri yritti lasta 10 vuotta, ja hei sitten tärppäs. Ja taas helpoitti oloa.. NOT!
Miksi tää turhautuminen, ärsytys, ketutus ja suru pitää purkaa syömiseen tai muuhun epäjärkevään? Kyllä tällä turhautumisen määrällä pari maratonia juoksis. Ainut vaan, että sitä ehti ennen sitä avata suunsa, niin että koittaa nyt sit tätä ruhoa johonkin liikuttaa 42 kilometrin verran. NOT! Parempi jäädä sohvalle. Ehkä vähän syödä jotain. Ja pikkuisen lisää. Nimimerkillä viime viikonloppuna 5 piparia, 3 muffinsia, 1 leivos, 3 levyä suklaata, 1 pussi karkkia. Ja ei, ei se helpoittanut oloa, päinvastoin. Ja jos olis pysähtynyt ajattelemaan, niin sen olis kyllä jo tiennyt. Mutta harmitti. Tunnista tunnesyöppö.
Ei se oikeesti maata kaada, että muut saa lapsia, mutta saa kai se ketuttaa?? Ei kai sitä kukaan voi paheksua? Tuskin se nyt parempi olisi sisällänsäkään pitää ja masentua. Taas saa puoliso kuunnella kotona ulvomista. Ja taas kerran se toteaa tyynen rauhallisesti myötätuntoisella katseella, että ei sille voi mitään, kyllä meidänkin vuoro tulee, ei se meiltä pois ole, ollaan onnellisia niiden puolesta. Aah.. vielä hieman tiukemmalle.. ja päälle mätiä ja vóla, jo toinen valmis sushi. Haistakoot home. Tänä iltana ainakin mökötän asiaa. Sanoi mitä sanoi. Nyt ei auta kuin mökötys ja synkistely. Minkä ihmeen takia tässä talossa ei ole herkkukätköjä?? Tunnista herkkukätkösyöppö.
Ja loppuun tiivistyksenä:
AAAAARRRRGGGGG!!!!
lähde: goole.com
Oikeesti välillä tuntuu, ettei halua kuulla/nähdä yhtäkään onnellista vauvailmoitusta. Tekis mieli vaan karjasta, irvistää ja juosta pois, ehkä silloinkin vähän kiljuen. Tai karjuen. Itse asiassa ulvoen.
Sen sijaan sitä tyytyy väkinäisesti hymyilemään ja onnittelemaan. Mielessään tosin fileroi jo kertojaa sushiksi ja käärii tiukasti merilevärullan sisään.
Ja ihan turha yrittää ajatella, että onhan tässä mahdollisuus, voi juku kun tuntuukin siltä! Mikä tän mahdollisuuden oikein ratkaisee?? Ja ennen kaikkea koska?? Tuleeko tästä ikuinen piina? Yksi joukkuetoveri yritti lasta 10 vuotta, ja hei sitten tärppäs. Ja taas helpoitti oloa.. NOT!
Miksi tää turhautuminen, ärsytys, ketutus ja suru pitää purkaa syömiseen tai muuhun epäjärkevään? Kyllä tällä turhautumisen määrällä pari maratonia juoksis. Ainut vaan, että sitä ehti ennen sitä avata suunsa, niin että koittaa nyt sit tätä ruhoa johonkin liikuttaa 42 kilometrin verran. NOT! Parempi jäädä sohvalle. Ehkä vähän syödä jotain. Ja pikkuisen lisää. Nimimerkillä viime viikonloppuna 5 piparia, 3 muffinsia, 1 leivos, 3 levyä suklaata, 1 pussi karkkia. Ja ei, ei se helpoittanut oloa, päinvastoin. Ja jos olis pysähtynyt ajattelemaan, niin sen olis kyllä jo tiennyt. Mutta harmitti. Tunnista tunnesyöppö.
Ei se oikeesti maata kaada, että muut saa lapsia, mutta saa kai se ketuttaa?? Ei kai sitä kukaan voi paheksua? Tuskin se nyt parempi olisi sisällänsäkään pitää ja masentua. Taas saa puoliso kuunnella kotona ulvomista. Ja taas kerran se toteaa tyynen rauhallisesti myötätuntoisella katseella, että ei sille voi mitään, kyllä meidänkin vuoro tulee, ei se meiltä pois ole, ollaan onnellisia niiden puolesta. Aah.. vielä hieman tiukemmalle.. ja päälle mätiä ja vóla, jo toinen valmis sushi. Haistakoot home. Tänä iltana ainakin mökötän asiaa. Sanoi mitä sanoi. Nyt ei auta kuin mökötys ja synkistely. Minkä ihmeen takia tässä talossa ei ole herkkukätköjä?? Tunnista herkkukätkösyöppö.
Ja loppuun tiivistyksenä:
AAAAARRRRGGGGG!!!!
lähde: goole.comlauantai 23. marraskuuta 2013
Millainen vanhempi haluaisin olla?
Työssäni olen melko paljon lasten kanssa tekemisissä ajoittain.. Ja tänään oli taas yksi sellainen päivä ja vielä 9.30-22.30,eli jokunen tunti.. Kyllähän siinä taas ajatuksia lenteli ilmaan..
Tänään oli monenlaisia vanhempia. Oli niitä, jotka olivat rauhallisia ja joiden lapset luottivat vanhempiinsa, tuntui että kun vanhemmat olivat rauhallisia ja selittivät asiat aivan normaalisti. Siis normaalisti yksinkertaisin sanoin. En tarkoita siis lässyttäen 6- vuotiaalle tyyliin kuin puhuisi 1-vuotiaalle. En uhkaten ja uhkaten ja uhkaten, ai niin ja kiristäen. En tarkoita varsinkaan laulaen!!! Enkä väkisin pakoittamalla niin että saa vieressä pelätä, että vanhempi taittaa lapsen käden poikki. Enkä kyllä pelkästään lahjoen, kun meet tuoyon saat sellaista,kun teet noin saat sellaisen, kun taas teet niin niin saat taas jotain. Voin kertoa, että 10minuutissa lapsi täyttyy leluista, herkuista, vaatteista, leffoista, äidin ja isän viereen nukkumisesta aika täyteen. Joka lauseessa n. 4 lupausta, ja moniko niistä toteutuu oikeasti? Mitä lapsi oppii niistä katteettomista lupauksista? Millaisia ihmisiä niistä lapsista tulee?? Ovatko ne sellaisia, joiden ei itsekään tarvitse ikinä pitää lupauksiaan? Ja hei unohdin vielä yhden ryhmän, ne jotka eivät kommunikoi. Se on varmasti myös vaikea taito, koska se vaatii lapsen kanssa oloa ja tuntemista.
Ihailen niitä vanhempia, jotka ovat johdonmukaisia, tekevät selvät säännöt lapsille ja jos lapset eivät tottele, niin toteuttavat lupauksensa/ ehtonsa. Ne jotka jaksavat selittää uudelleen ja uudelleen hermostumatta, kaiketi menevät vielä lapsen tasolle fyysisesti kun puhuvat. Sellaista toimintaa on ilo katsoa. Paljon on tietysti perheen yksilöiden temperamenteistakin kiinni.
Mutta usein sitä miettii, että miten itse asioita tekisi jos olisi äiti. Miten pyörittäisi arkea ja perhettä. Ottaisi lapset mahdollisimman paljon mukaan, opettaisi hyvätapaisuutta ja sitä, että teoilla on seurauksensa. Empatiakykyä ja sosiaalisuutta.. Ne auttaisivat paljon vanhempana. Perheelle varaisi yhteistä aikaa, mutta pitäisi myös huolta parisuhteesta,koska se heijastuisi koko perheeseen.. Ei se varmasti helppoa olisi.. Helppohan se tässä on kuvitella, mutta niin paljon antaisi, että saisi senkin kokea..
kai sitä jokainen kuvittelee/toivoo/haluaisi/yrittäisi olla hyvä vanhempi omalle lapselleen? Entäpä erityislapset? Taitaa olla ihan oma lukunsa ne...
Tänään oli monenlaisia vanhempia. Oli niitä, jotka olivat rauhallisia ja joiden lapset luottivat vanhempiinsa, tuntui että kun vanhemmat olivat rauhallisia ja selittivät asiat aivan normaalisti. Siis normaalisti yksinkertaisin sanoin. En tarkoita siis lässyttäen 6- vuotiaalle tyyliin kuin puhuisi 1-vuotiaalle. En uhkaten ja uhkaten ja uhkaten, ai niin ja kiristäen. En tarkoita varsinkaan laulaen!!! Enkä väkisin pakoittamalla niin että saa vieressä pelätä, että vanhempi taittaa lapsen käden poikki. Enkä kyllä pelkästään lahjoen, kun meet tuoyon saat sellaista,kun teet noin saat sellaisen, kun taas teet niin niin saat taas jotain. Voin kertoa, että 10minuutissa lapsi täyttyy leluista, herkuista, vaatteista, leffoista, äidin ja isän viereen nukkumisesta aika täyteen. Joka lauseessa n. 4 lupausta, ja moniko niistä toteutuu oikeasti? Mitä lapsi oppii niistä katteettomista lupauksista? Millaisia ihmisiä niistä lapsista tulee?? Ovatko ne sellaisia, joiden ei itsekään tarvitse ikinä pitää lupauksiaan? Ja hei unohdin vielä yhden ryhmän, ne jotka eivät kommunikoi. Se on varmasti myös vaikea taito, koska se vaatii lapsen kanssa oloa ja tuntemista.
Ihailen niitä vanhempia, jotka ovat johdonmukaisia, tekevät selvät säännöt lapsille ja jos lapset eivät tottele, niin toteuttavat lupauksensa/ ehtonsa. Ne jotka jaksavat selittää uudelleen ja uudelleen hermostumatta, kaiketi menevät vielä lapsen tasolle fyysisesti kun puhuvat. Sellaista toimintaa on ilo katsoa. Paljon on tietysti perheen yksilöiden temperamenteistakin kiinni.
Mutta usein sitä miettii, että miten itse asioita tekisi jos olisi äiti. Miten pyörittäisi arkea ja perhettä. Ottaisi lapset mahdollisimman paljon mukaan, opettaisi hyvätapaisuutta ja sitä, että teoilla on seurauksensa. Empatiakykyä ja sosiaalisuutta.. Ne auttaisivat paljon vanhempana. Perheelle varaisi yhteistä aikaa, mutta pitäisi myös huolta parisuhteesta,koska se heijastuisi koko perheeseen.. Ei se varmasti helppoa olisi.. Helppohan se tässä on kuvitella, mutta niin paljon antaisi, että saisi senkin kokea..
kai sitä jokainen kuvittelee/toivoo/haluaisi/yrittäisi olla hyvä vanhempi omalle lapselleen? Entäpä erityislapset? Taitaa olla ihan oma lukunsa ne...
torstai 21. marraskuuta 2013
Lumi, valo, ensilumi..
Lunta on tullut. Maa on valkoisenaan. Oli huomattavasti helpompi herätä tänä aamuna pitkien yöunien jälkeen hieman valoisampaan päivään. Tätä on odotettu jo kuukauden verran, että tulisi lunta ja loppuisi loska sekä sade, vaikka tykkäänkin kaikista neljästä vuodeajasta enkä vaihtaisi niistä mitään pois. Niin jotenkin tätä lunta ja valoa tarvitsi.. Vaikkakin kylmyys pakoittaa pukemaan triplasti vaatetta päälle tällaiselle vilukissalle.
Oli ihana aamulla nähdä kahden pikkuhaukun ilmeet takapihan oven kynnyksellä. Molemmat pysähtyivät kuin seinään. Etutassut hieman korkealle kynnykselle ja takapuolet maassa, maaorava-asennossa, molemmat vierekkäin hetken aikaa kallistelivat päätään ja pienet kuonot nuuhkivat ilmaa: uskaltaako tuonne valkeaan aineeseen mennä? Muutama rohkaiseva sana minulta ja isojen silmien katseet ylös niin siitähän se sitten lähti, kova kirmaaminen takapihalla lumihiutaleiden tiprutellessa maahan asti. Pikkuhaukut juoksivat silminnähden onnellisina yhdessä vierekkäin erilaisia kaarteita ja hyppivät ilmaan isojen lumihiutaleiden toivossa. Jos pieni koira voisi pakahtua onnellisuudesta niin se olisi ehkä tapahtunut tänä aamuna. Ei sitä voinut kuin hymyillen katsoa ovenkarmiin nojaten. Ehkä siinä tuli pienesti myös huokaistua ja tuijoteltua itsekin lumihiutaleita pohtien, että kuinkahan oma lapsi olisi saanut onnelliseksi, kun olisi saanut nähdä hänen onnensa lumisena aamuna pitkän syksyn jälkeen? Ja taas kerran sai todeta, että onneksi jostain kohtalosta on saanut nämä ihanat haukkuset elämää piristämään. Nautitaan lumesta ja valosta kaiken keskellä.
keskiviikko 20. marraskuuta 2013
Adoptio..
Ei ole ihan yksinkertainen asia, kun sitä ihan tosissaan pitää miettiä. Aina ennen ajatteli, että jos ei saisikaan lapsia niin ilman muuta adoptoisi, mutta nyt kun se tilanne on vähän lähempänä niin sitä pohtiikin jostain syystä hieman erilailla.. Lähinnä itseä mietityttää olisiko lapsi terve? Samanlaillahan voi olla omankin lapsen kanssa ettei ole.. Mutta lähinnä, että eihän me yhtään tiedetä, mitä lapsen äiti on tehnyt raskauden aikana tai millaisia mielenterveysongelmia suvussa voi olla? Ja kyllähän se pelottaa, että jos äiti haluaakin lapsen takaisin tai jos lapsi haluaakin isona biologisten vanhempiensa luokse. Sydänhän siinä särkyy... Kukaan lähipiiristäni ei ole adoptoinut, joten jos jollain henk. koht. tietoutta asiasta niin laittakaa ihmeessä kommenttia!! Lisään perään yhden adoptiosta kertovan sivuston..
Mitä olen noita nettijuttuja tutkinut, niin niissä puhutaan paljon ulkomaisesta ja kotimaisesta adoptiosta. Kotimaiseen lapseen on kuulemma ihan hirmuisen pitkät jonot (ai kauheata, miten voikin lapsesta puhua kuin esineestä?!).. Ja jossain oli myös maininta, että terveeseen lapseen vieläkin pidempi jono? Kuitenkin paljon puhutaan, että lapsia on paljon ilman vanhempia... Varmasti ainakin ulkomailla, mutta suomessakin pitäisi olla.. Toisaalta jos lasta ei hoidoilla tule, niin eihän sillä jonotusajalla sitten ole merkitystä..
No mutta entäs itse adoptioprosessi? Kuulemma todella pitkät (5v?) seurannat, joiden aikana hirmuisesti syynätään elämistä. Paljon sosiaalitoimiston kanssa asioimista ja hirveästi kaavakkeiden täyttöä. En kyllä yhtään pelkäisi, etteikö läpäistäisi testejä. Mutta ei se nyt kiva ajatus ole, että ruvetaan meidän perhe-elämää ruotimaan ulkopuolisten kanssa ja vielä arvioimisasteikolla.. Ehkä on psykologin haastattelujakin, ne olis kanssa aika jänniä :)
Pahinta ehkä oli, mitä vastaan on tullut erilaisilla sivustoilla ja blogeissa, että suositellaan prosessin ajan käytettävän ehkäisyä. Ymmärrän toisaalta sen pointi, että jos on mennyt 4,5 vuotta ja sitten tuleekin oma lapsi ja koko prosessi onkin turha. Ei aavistustakaan, kuinka kallistakin se on... Mutta jotenkin, että pitäisi luovuttaa biologisen lapsen saamisen mahdollisuus? En usko, että tän kaiken jälkeen ihan muutamaan vuoteen siihen ajatukseen pystyisi.. Eiköhän se toivo kuitenkin siellä silti elä, vaikka ei haluaisikaan, että josko kuitenkin tulisi.. Ajattelen kuitenkin nytten, että ihan hyvin uskon voivani samaistua adoptiolapsen äidiksi. Uskon kuitenkin kasvatuksen roolilla olevan niin iso vaikutus. Joten en usko kiintymisen olevan mikään ongelma..
Jos lapsi olisi tummaihoinen, niin siinä olisi toisaalta puolensa ja toisaalta taas ehkä vaikeutensakin.. Ainakin silloin pitäisi lapselle kertoa, että hänet on adoptoitu, eikä posteljoonilla ole asiaan mitään vaikutusta..... Mutta kuinka senkin voi kertoa? Ja mitä lapsi oikein sen jälkeen ajattelee? Ja monenko vanhana? ja voivoivoi... Kauheasti olisi pohdittavaa. Ja kiusattaisiinko lasta, jos hän olisikin eri värinen koulussa jo ihan pienenä? Sekin olisi kauheata.. Lapset voi olla tosi ilkeitä toisilleen.. Ja kuinka erilaisia sairauksia tummaihoisilla on, eihän mustelmiakaan erota, niin kuinak sitä osaa hoitaa jonkun malaria tai keltakuumeen? Mutta toisaalta siinä olisi joku oma ajatuksensakin, että antaa koti jollekin pienelle suomesta ja hyvästä perheestä, ettei hän joudu mihinkään kadulle isoon kaupunkiin..
Olisi tietysti myös ihana saada vauva ihan ihan pikkuisena, eikä esim. 2 vuotiaana... silloin tuntuu, että olisi jotenkin enemmän hänen vanhempansa? Mutta raskausaikaa ei sitten koskaan kokisi ja jotenkin se raskausaikana syntyvä side lapseen tuntuu tosi tärkeältä.. Haluaisin sen ihan hirveästi kokea.. Onneksi ikää on kuitenkin tämän verran vähän.. Koska kyllä minua vielä enemmän pelottaisi, jos nyt olisi lähempänä 30 vuotta tai vähän päälle, koska sitten jos menisikin joiden ikärajojen ylitse, ja sitten adoptiomahdollisuuskin jäisi.. Myös sijaisvanhemmuutta olen pohtinut, mutta kirjoitan taas siitäkin erikseen, samoin kuin tuosta kasvatuksesta..
P.s lomakuume.....
Mitä olen noita nettijuttuja tutkinut, niin niissä puhutaan paljon ulkomaisesta ja kotimaisesta adoptiosta. Kotimaiseen lapseen on kuulemma ihan hirmuisen pitkät jonot (ai kauheata, miten voikin lapsesta puhua kuin esineestä?!).. Ja jossain oli myös maininta, että terveeseen lapseen vieläkin pidempi jono? Kuitenkin paljon puhutaan, että lapsia on paljon ilman vanhempia... Varmasti ainakin ulkomailla, mutta suomessakin pitäisi olla.. Toisaalta jos lasta ei hoidoilla tule, niin eihän sillä jonotusajalla sitten ole merkitystä..
No mutta entäs itse adoptioprosessi? Kuulemma todella pitkät (5v?) seurannat, joiden aikana hirmuisesti syynätään elämistä. Paljon sosiaalitoimiston kanssa asioimista ja hirveästi kaavakkeiden täyttöä. En kyllä yhtään pelkäisi, etteikö läpäistäisi testejä. Mutta ei se nyt kiva ajatus ole, että ruvetaan meidän perhe-elämää ruotimaan ulkopuolisten kanssa ja vielä arvioimisasteikolla.. Ehkä on psykologin haastattelujakin, ne olis kanssa aika jänniä :)
Pahinta ehkä oli, mitä vastaan on tullut erilaisilla sivustoilla ja blogeissa, että suositellaan prosessin ajan käytettävän ehkäisyä. Ymmärrän toisaalta sen pointi, että jos on mennyt 4,5 vuotta ja sitten tuleekin oma lapsi ja koko prosessi onkin turha. Ei aavistustakaan, kuinka kallistakin se on... Mutta jotenkin, että pitäisi luovuttaa biologisen lapsen saamisen mahdollisuus? En usko, että tän kaiken jälkeen ihan muutamaan vuoteen siihen ajatukseen pystyisi.. Eiköhän se toivo kuitenkin siellä silti elä, vaikka ei haluaisikaan, että josko kuitenkin tulisi.. Ajattelen kuitenkin nytten, että ihan hyvin uskon voivani samaistua adoptiolapsen äidiksi. Uskon kuitenkin kasvatuksen roolilla olevan niin iso vaikutus. Joten en usko kiintymisen olevan mikään ongelma..
Jos lapsi olisi tummaihoinen, niin siinä olisi toisaalta puolensa ja toisaalta taas ehkä vaikeutensakin.. Ainakin silloin pitäisi lapselle kertoa, että hänet on adoptoitu, eikä posteljoonilla ole asiaan mitään vaikutusta..... Mutta kuinka senkin voi kertoa? Ja mitä lapsi oikein sen jälkeen ajattelee? Ja monenko vanhana? ja voivoivoi... Kauheasti olisi pohdittavaa. Ja kiusattaisiinko lasta, jos hän olisikin eri värinen koulussa jo ihan pienenä? Sekin olisi kauheata.. Lapset voi olla tosi ilkeitä toisilleen.. Ja kuinka erilaisia sairauksia tummaihoisilla on, eihän mustelmiakaan erota, niin kuinak sitä osaa hoitaa jonkun malaria tai keltakuumeen? Mutta toisaalta siinä olisi joku oma ajatuksensakin, että antaa koti jollekin pienelle suomesta ja hyvästä perheestä, ettei hän joudu mihinkään kadulle isoon kaupunkiin..
Olisi tietysti myös ihana saada vauva ihan ihan pikkuisena, eikä esim. 2 vuotiaana... silloin tuntuu, että olisi jotenkin enemmän hänen vanhempansa? Mutta raskausaikaa ei sitten koskaan kokisi ja jotenkin se raskausaikana syntyvä side lapseen tuntuu tosi tärkeältä.. Haluaisin sen ihan hirveästi kokea.. Onneksi ikää on kuitenkin tämän verran vähän.. Koska kyllä minua vielä enemmän pelottaisi, jos nyt olisi lähempänä 30 vuotta tai vähän päälle, koska sitten jos menisikin joiden ikärajojen ylitse, ja sitten adoptiomahdollisuuskin jäisi.. Myös sijaisvanhemmuutta olen pohtinut, mutta kirjoitan taas siitäkin erikseen, samoin kuin tuosta kasvatuksesta..
P.s lomakuume.....
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)