Haaste

Haaste tuli ainako kaksin-blogista, kiitos haasteesta :)

Haasteen säännöt:

    1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.

    2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.

    3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.

    4. Heidän tulee valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.

    5. Sinun tulee kertoa kenet olet haastanut.

    6. Kerro kuka sinut haastoi. Ei takaisin haastamista.

 11 asiaa minusta:

1. Olen pessimisti, joka kuitenkin haluaa uskoa sisäisesti toivoon

2. Olen myös ikuinen haaveilija ja unelmoija

3. Syön paljon suklaata

4. Kiroilen harvoin

5. Tykkään kaikesta kauniista ja monista kimaltavista asioista

6. Tiedän, että ilman elämänkokemuksiani en olisi sama ihminen

7. Olen empaattinen

8. Ja hajamielinen, muistini on huono ja keskittymiskykyni vielä huonompi

9. Tykkään kaikista 4:stä vuodenajasta

10.Urheilen usein

11.Pidän ystäviäni suuressa arvossa

 

 

Minulle haastetut kysymykset:

 

1. Onko sinulla uudenvuodenlupausta vuodelle 2014, jos on, niin mitä?

-yrittää vähentää herkkujen syömistä

2. Mikä on ollut elämäsi onnellisin hetki?

 -Kihlautuminen

3. Mikä on lempi vuodenaikasi ja miksi?

-Tykkään kaikista neljästä vuodenajasta

4. Mikä on mieluisin tapasi viettää lomaa? 

-rentoillen puolison kanssa

5. Jos voisit muuttaa maailmassa yhden asian, mikä se olisi? 

-poistaisin katkeruuden

6. Ketä arvostat?

-ystäviäni

7. Mikä on paras asia itsessäsi?

-empatiakyky

8. Mikä on paras asia puolisossasi?

-tapa välittää ja näyttää se

9. Pidätkö enemmän suolaisesta vai makeasta?

-makeasta

10. Mistä tekemästäsi asiasta olet ylpeä?

-selviytymisestä vahvaksi ihmiseksi elämän myötä

11. Mikä on nolointa mitä sinulle on tapahtunut?

-liikunnanohjaajakurssilla lukiossa kun opettaja laittoi minut tekemään/yrittämään leukoja muiden keskelle, muut ryhmäläiset olivat poikia ja ammattijalkapalloilijoita, joten se jäi traumaattiseksi :D

Sen verran rikon nyt sääntöä, että en haasta ketään, koska en oikein vielä tiedä, kuinka tämän blogin kanssa menetellä. Mutta tiedän, että tulen lukemaan niitä blogeja, joita tähän astikin olen lukenut, odottamaan heidän kanssaan onnellista alkua heillekin..

Elämäni ensinmäinen positiivinen raskaustesti

Niin. Ne kuukautiset, joita kovasti manasin, eivät ikinä alkaneet. Niiden olisi pitänyt alkaa torstaina, ja kuten blogiinkin laitoin, olin tehnyt tikkutestin, joka näytti täydellisen puhdasta negatiivista. Lauantaina ostin 4 pakettia siteitä, ajatuksella että nyt tulee kunnon vuotomenkat, kun niin myöhässäkin ovat. Maanantaina kun heräsin, niin rinnat olivat niin kipeät ja kosketusarat, ettei mahallaan makuulla olo tullut kysymykseenkään, saatika pystyyn nouseminen ilman rinnoista kiinnipitoa. Äkkiä rintaliivit päälle. Mutta vielä silloinkaan en sitä todeksi uskonut. En näiden kaikkien vuosien jälkeen. Tämän kaiken pettymyksen ja odotuksen jälkeen, en halunnut pettyä. Odotin vain kuukautisia alkavaksi. Kyllä ne alkavat, tein sen testinkin, ne alkaa kyllä ihan kohta...

Tiistaina tein elämäni ensimmäisen digitaalisen clear blue:n raskaustestin, joka näytti tulokseksi: raskaana 2-3 viikkoa. Elämäni ensimmäinen positiivinen raskaustesti kaikkien lukemattomien testien joukossa, kaikkien niiden tikkutestien siis. Ensimmäinen ajatus? Pelko. Suoranainen paniikki ja pelko. Mitä jos tulee keskenmeno? Kuinka kestämme sen tämän kaiken jälkeen? Filminauha vain vilahteli silmien ohitse kaikista mahdollisista pahoista ajatuksista ja oli istuttava hetkeksi.  Kuinka hoidot vaikuttavat lapseen? Nopea laskutoimitus ja häihin tasan 9kk aikaa, eli niitä olisi siirrettävä. Mutta ei vielä. Niin moni asia voisi mennä vielä pieleen. Kumppani hallitsi ajatuksensa minua paremmin. Vaikka varauksella suhtautui hänkin.

Luulen, että en odottanut sitä 3min tikkutestin kanssa. Muistan yhä kuinka heti kastettuani tikun ilmestyi vahva tumma viiva. 1kpl. Noh, en sitten ilmeisesti jäänyt haamuja edes tarkastelemaan.. Sen kerran, kun olisi ehkä kannattanut...


Soitin taysiin klinikalle. Joulusulun vuoksi meillä on nyt ensimmäinen ultra 8.1.-14. Jolloin nähdään, onko alkio tallella, onko oikeassa paikassa ja montako heitä siellä on. Jännittää ihan pirusti.

En ole ikinä ajatellut, että kun puhutaan esim. että on raskaana viidennellä viikolla, niin alkio on silloin vasta 3 viikon ikäinen. Vaikka meilläkin tarkka inseminaatiopäivä on tiedossa, niin lasku alkaa siltikin viimeisistä kuukautisista. Näin ollen laskettuna, viikkoja olisikin nyt jo 7. Hui...

Mitä tästä kaikesta voi sanoa? Pelottaa hirmuisesti, oikeastaan ihan kaikki. Mutta tiedättekö, jonkinlainen helpotuksen aalto hyökyi kuitenkin ylitse. Helpotus siitä, että jopa minunkin on mahdollista saada positiivinen testi. En enään loppuvaiheessa uskonut siihen ollenkaan. En myöskään uskonut inseminaatioon loppuvaiheessa. Mutta en kyllä vielä ota sanojani takaisin, en ennen 8.1:stä kun näen, että onko siellä masussa tosiaan jotain. Sitten uskaltaa vasta huokaista helpotuksesta. Jollain tasolla ainakin. Jonkinlainen toivon kipinä syttyi kuitenkin, se oli jo todella todella syvällä pienessä mustassa luolassa, mutta nyt sieltä kajastaa ihan pikkuruisen pieni lämmin valon kajastus, todella todella kaukaa.. Ehkä toivoa onkin, tämän kaiken kokeman ja odotuksen jälkeen. Ehkä meistäkin voi jonain päivänä tulla isä ja äiti? Vielä näin muutaman viikon sulattelujen jälkeenkään ei uskalla täysin toivoa niin hyvää tapahtuvaksi.. Vaikka toisaalta niin niin niin kovasti toivoo...

Puolisolle sanoinkin, kun tällä viikolla tai siis viime viikolla alkoi pahoinvointi. Aamusta iltaan kestävä pahoinvointi, joka todellakin on vaikeuttanut elämää. Että anna minun hössöttää, anna minun miettiä ja pohtia. Jos tämä on ainoa hetki, kun voin olla raskaana, jos jotain käykin, niin haluan nauttia siitä, että tunnen oireita pikkuisen alkiomme vuoksi. Silloin tiedän, että jotain siellä on. Ja kumpa se pysyisi siellä joulun ja uuden vuoden ylitse, tarttuisi oikein oikein kovasti kiinni, eikä haluaisi päästää irti... Koska oikeasti, me niin haluaisimme oman pienen. Ihan kuin niin moni muukin! Tiedän sen, ja toisaalta tunnen kovaa syyllisyyttä siitä, että meille on annettu se pieni toivonkipinä, ja joku muu jää yhä odottamaan.. Vaikka tiedän, ettei meidän pieni olisi keneltäkään muulta pois.. Mutta kun tietää sen tunteen, kun lukee, että jollekin on näin ihanasti käynyt ja sen tunteen, että voi kumpa joskus meillekin... Soisin tämän jokaiselle, ihan jokaiselle tätä haluavalle... Vaikka olo on kuin rekan alle jääneellä 2vk oksennustaudissa olevalle, niin haluan silti pitää kiinni tästä pienestä mahdollisuudesta. Ja toivon, että tästä seuraisi, ihan oikea terve pieni ihmeemme, jota niin olemme odottaneet.. Toivon, että joku saa tästä edes hieman toivoa... Ja se joku, saa itsekin tämän kokea <3

Silitti hiljaa enkelin siipi, kauneinta kaikista käytti.
Onnen ovesta sisään hiipi, toiveet todeksi täytti.

Ärsyttävää vartoamista

Voisivat alkaa jo, niin pääsisi sitten asiasta jo eteenpäin ja pystyisi ajattelemaan tulevaa! Tänä iltana voi kuitenkin onneksi nauttia taas ystävän seurasta <3 Ystävät on elämän suola. Sen takia ei heille näistä asioista haluakaan liikaa paasata, kyllä sitä itsekin tulisi korvista ulos, jos joku puhuisi samoista asioista jatkuvasti 10 vuotta. Onneksi on vertaistukea blogien muodossa. Ihmisiä, joille tämä on myös niin iso osa elämää.. Monia samanlaisia ajatuksia ja erilaisia kohtaloita.

Mutta maa on taas valkoisenaan. Tänään oli jo hieman jouluinen olo taas.. Kohta on tasan vuosi hoitoja. Ei tarvitse paljon miettiä uudenvuoden toiveita.. Ne on jo moneen kertaan toivottu puhki. Ehkä sitä pitäiskin toivoa jotain ihan muuta? Ja uudenvuoden lupauksena yrittää vähentää tämän asian ajattelua? Onnistuiskohan? Hmm.. Nooh. Ehkä on parempi vain kurotella tähtiä taivaalta ja yrittää sitä karkkilakkoa.

Ei, ei vieläkään..

Jostain syystä ei pystynyt odottamaan, vaan oli pakko tehdä testi. Täydellisesti negatiivinen. Ei minkäänlaista haamuviivaakaan. Tuntuu, etten pysty edes tekemään positiivista testiä.

Taas kerran pettymys ja harmi iski vasten kasvoja. Silti jotenkin tuntui, että huokaisi sisäisesti ja totesi, että nii-i.. Uskoisit jo. Kyllähän sen tiesi.

En oikeastaan edes tiedä, mitä tekisin jos testi joskus olisikin positiivinen? Pyörtyisin? Itkisin? Pelästyisin ja järkyttyisin? Viimeisin kuulostaa mahdollisimmalta. Varmaan pelästyisin, että onko se totta? Voiko olla? Tekisin luultavasti parikin testiä ennen kuin uskoisin. Ja sen jälkeen lisää pelkoa: entä jos se on kohdunulkoinen? Entä jos tulee keskenmeno? Se ei kehitykään kunnolla? Syntyy kuolleena? Tai joutuisin synnyttämään kuolleen lapsen.. Ihan hirveä ajatus :( ihan kauhea..

Juu. Eli epäusko, pelko, paniikki ja kirjoitinko jo epäusko? kyllä, lukitsen vastausvaihtoehdon. Jään odottamaan vastausta..

Mitä muuta tämä merkitsee? Luomumenkkojen odotusta, joulua ja parempaa onnea ensi vuodelle..? Voikun harmittaa.. Mistä voisi saada hieman lohtua ja uskoa, että kyllä tää vielä joskus on ohi? Elämä ei tunnu reilulta.. Ei yhtään reilulta..

Paremman vuoden toivossa, yrittää tämä pieni ihminen nukahtaa, paeta edes hetkeksi unimaailmaan, jossa on mahdollisuus omaan ihmisperheeseen edes pienen hetken... <3

Sekavan tyypin parempi sekava päivä

Johtui varmasti hyvästä seurasta. Sai ajatuksia muuallekin kuin arkeen.

Sekavahan silti olen, luulin jo viikko sitten, että inseminaatiosta oli viikko. Tuntui jotenkin tosi pitkältä 7:ltä päivältä? Mutta se 2 viikkoahan tuleekin vasta pe. Eli pari päivää vielä..

Nyt on ollut vihlontaa oikealla munasarjan kohdalla mm. Muutaman kerran kun on kurottanut taakse ja iho pingoittunut. Tästähän on taas mielikuvitus ehtinyt laukata. Onhan näitä ennenkin ollut, eikä tää menkkojen odotusaika ole ollut mitenkään erilainenkaan kropassa. Mutta ehkä siinä on sitäkin, että olis niin ihana tehdä joululahjat isoisoäidille ja isopapalle, tulossa olisi neljättä polvea.. Huoh. Toisaalta taas päänsisäinen ääni muistuttaa, että taas se pettymys tulee korkealta, kun tuollaisia mietit.

Siksi toiseksi, jos vauva tulisi, niin olisin luultavammin hääpäivänä luultavammin synnärillä kuin kirkossa.......

LISÄÄNTYMISVAROITUS!!!! Huom. sisältää katkeraa tekstiä!

Hei, nyt ihan oikeasti vois ihmiset lopettaa sen lisääntymisen niin kauan kun meilläkin on se mahdollisuus?! On hieno tunne kuulla samanpäivän aikana 3:t vauvauutiset, jopa naapurin lapsikin saa lapsen. Onnea vaan niillekin. katkera pieni ääni kuiskaa että toivottavasti on koliikki lapsi. JA järjen ääni vetää taas takaisin maailmaan. Se ei ole meiltä pois! Usko nyt itseäs! Ei ole! Ei ei ei ei ei ei ei.. Ei tunnu vieläkään siltä että ei olis pois.. 

Oikeesti välillä tuntuu, ettei halua kuulla/nähdä yhtäkään onnellista vauvailmoitusta. Tekis mieli vaan karjasta, irvistää ja juosta pois, ehkä silloinkin vähän kiljuen. Tai karjuen. Itse asiassa ulvoen.

Sen sijaan sitä tyytyy väkinäisesti hymyilemään ja onnittelemaan. Mielessään tosin fileroi jo kertojaa sushiksi ja käärii tiukasti merilevärullan sisään.

Ja ihan turha yrittää ajatella, että onhan tässä mahdollisuus, voi juku kun tuntuukin siltä! Mikä tän mahdollisuuden oikein ratkaisee?? Ja ennen kaikkea koska?? Tuleeko tästä ikuinen piina? Yksi joukkuetoveri yritti lasta 10 vuotta, ja hei sitten tärppäs. Ja taas helpoitti oloa.. NOT!

Miksi tää turhautuminen, ärsytys, ketutus ja suru pitää purkaa syömiseen tai muuhun epäjärkevään? Kyllä tällä turhautumisen määrällä pari maratonia juoksis. Ainut vaan, että sitä ehti ennen sitä avata suunsa, niin että koittaa nyt sit tätä ruhoa johonkin liikuttaa 42 kilometrin verran. NOT! Parempi jäädä sohvalle. Ehkä vähän syödä jotain. Ja pikkuisen lisää. Nimimerkillä viime viikonloppuna 5 piparia, 3 muffinsia, 1 leivos, 3 levyä suklaata, 1 pussi karkkia. Ja ei, ei se helpoittanut oloa, päinvastoin. Ja jos olis pysähtynyt ajattelemaan, niin sen olis kyllä jo tiennyt. Mutta harmitti. Tunnista tunnesyöppö.


Ei se oikeesti maata kaada, että muut saa lapsia, mutta saa kai se ketuttaa?? Ei kai sitä kukaan voi paheksua? Tuskin se nyt parempi olisi sisällänsäkään pitää ja masentua. Taas saa puoliso kuunnella kotona ulvomista. Ja taas kerran se toteaa tyynen rauhallisesti myötätuntoisella katseella, että ei sille voi mitään, kyllä meidänkin vuoro tulee, ei se meiltä pois ole, ollaan onnellisia niiden puolesta. Aah.. vielä hieman tiukemmalle.. ja päälle mätiä ja vóla, jo toinen valmis sushi. Haistakoot home. Tänä iltana ainakin mökötän asiaa. Sanoi mitä sanoi. Nyt ei auta kuin mökötys ja synkistely. Minkä ihmeen takia tässä talossa ei ole herkkukätköjä?? Tunnista herkkukätkösyöppö.

Ja loppuun tiivistyksenä:

                                                AAAAARRRRGGGGG!!!!

lähde: goole.com

Millainen vanhempi haluaisin olla?

Työssäni olen melko paljon lasten kanssa tekemisissä ajoittain.. Ja tänään oli taas yksi sellainen päivä ja vielä 9.30-22.30,eli jokunen tunti.. Kyllähän siinä taas ajatuksia lenteli ilmaan..

Tänään oli monenlaisia vanhempia. Oli niitä, jotka olivat rauhallisia ja joiden lapset luottivat vanhempiinsa, tuntui että kun vanhemmat olivat rauhallisia ja selittivät asiat aivan normaalisti. Siis normaalisti yksinkertaisin sanoin. En tarkoita siis lässyttäen 6- vuotiaalle tyyliin kuin puhuisi 1-vuotiaalle. En uhkaten ja uhkaten ja uhkaten, ai niin ja kiristäen. En tarkoita varsinkaan laulaen!!! Enkä väkisin pakoittamalla niin että saa vieressä pelätä, että vanhempi taittaa lapsen käden poikki. Enkä kyllä pelkästään lahjoen, kun meet tuoyon saat sellaista,kun teet noin saat sellaisen, kun taas teet niin niin saat taas jotain. Voin kertoa, että 10minuutissa lapsi täyttyy leluista, herkuista, vaatteista, leffoista, äidin ja isän viereen nukkumisesta aika täyteen. Joka lauseessa n. 4 lupausta, ja moniko niistä toteutuu oikeasti? Mitä lapsi oppii niistä katteettomista lupauksista? Millaisia ihmisiä niistä lapsista tulee?? Ovatko ne sellaisia, joiden ei itsekään tarvitse ikinä pitää lupauksiaan? Ja hei unohdin vielä yhden ryhmän, ne jotka eivät kommunikoi. Se on varmasti myös vaikea taito, koska se vaatii lapsen kanssa oloa ja tuntemista.

Ihailen niitä vanhempia, jotka ovat johdonmukaisia, tekevät selvät säännöt lapsille ja jos lapset eivät tottele, niin toteuttavat lupauksensa/ ehtonsa. Ne jotka jaksavat selittää uudelleen ja uudelleen hermostumatta, kaiketi menevät vielä lapsen tasolle fyysisesti kun puhuvat. Sellaista toimintaa on ilo katsoa. Paljon on tietysti perheen yksilöiden temperamenteistakin kiinni.

Mutta usein sitä miettii, että miten itse asioita tekisi jos olisi äiti. Miten pyörittäisi arkea ja perhettä. Ottaisi lapset mahdollisimman paljon mukaan, opettaisi hyvätapaisuutta ja sitä, että teoilla on seurauksensa. Empatiakykyä ja sosiaalisuutta..  Ne auttaisivat paljon vanhempana. Perheelle varaisi yhteistä aikaa, mutta pitäisi myös huolta parisuhteesta,koska se heijastuisi koko perheeseen.. Ei se varmasti helppoa olisi.. Helppohan se tässä on kuvitella, mutta niin paljon antaisi, että saisi senkin kokea..

kai sitä jokainen kuvittelee/toivoo/haluaisi/yrittäisi olla  hyvä vanhempi omalle lapselleen? Entäpä erityislapset? Taitaa olla ihan oma lukunsa ne...