Nyt alkaa taas huomaamaan, kuinka alkaa olemaan oma itsensä. Vaatteet mahtuu kun ei turvota, ei tee ihan niin paljon mieli herkkuja, olo on paljon leppoisampi. Tässä kierrossa tää olo tulikin nopeasti, yleensä on mennyt viikon verran, mutta nythän on mennyt vasta pari päivää. Voiko tästä päätellä mitään? Tuskin, eikä kannata pilata hetkellistä hyvää oloa miettimällä turhia. Otan tämän lähinnä niin että seuraavan 2 viikkoa on kaikilla hieman helpompaa lähelläni ja itselläni itseni lähellä. Nopeasti aika kuitenkin menee. Kun tosiaan ajattelee, että kohta on vuosi hoitojen aikaa ja pari vuotta kun odotus alkoi. Vaikka paljon niihin vuosiin onkin mahtunut, niin toisaalta aika on mennyt nopeasti, toisaalta toisella tapaa piinaavan hitaasti, jos miettii, että jos olisi ekasta kierrosta tärpännyt, niin pikkuinen olisi jo reilusti yli vuoden päivät ja seuraava voisi olla tulossa..
Onneksi tänään on vapaa töistä: pitkään nukkumista haukkujen kanssa, aamupuuro, ihanaa kummityttöä moikkaamaan ja puolison ystävä tulee lapsensa kanssa käymään ennen harrastukseen lähtöä, illan kruunaa lenkki ystävän kanssa ja pitkä lämmin suihku. Kyllä tähän päivään kannatti herätä ja nousta :)
torstai 14. marraskuuta 2013
keskiviikko 13. marraskuuta 2013
Mitä jos lapsi ei olekaan terve?
Ainahan se riski on olemassa. Mutta kun miettii näitä kaikkia hormoneja,joita syö ja pistelee niin on se ihme etteivät ne vaikuta lapseen, kun kropan ne kyllä heittävät sekaisin.
Kaikissa esitteissä ja ohjelappusissa lukee, että hoidot eivät lisäisi riskiä kuin monisikiöisyyteen. Sen pystyy kyllä hyvin ymmärtämään,kun ei kypsytellä vain yksiä munarakkuloita vaan useita kerralla, joten ihmekös tuo.. ja jotenkin tuntuu, että jos vaan vauvat selviäisivät niin ilman muuta otettaisiin kaksoset! Koska jos yhtä lasta yrittäessä menee näin kauan ja täytyisi toista varten taas aloittaa alusta, niin kaksi kiitos kerralla :) vaikka toipuminen tuplasti rankempaa, arki triplasti haastavampaa ja univelat potenssiin kaksi, niin silti. Niillä olisi kuitenkin aina toisensa kaverina ja olisihan se ihana seurata, kuinka kahdesta pienestä kasvaisikin eri persoonat.. ja ainahan on riski, että yhdelläkin sikiöllä olisi jotain.. Tosin voisi tietysti olla, että molemmilla kaksosistakin olisi.. Se kuulostaa käsittämättömän rankalta. Ei voi sanoa, että voi kuvitella,kun ei sitä kyllä varmaan voi kuin silloin kuvitella, jos sen on kokenut..
Ainahan se pelko on, että lapsella voi jotain olla. Raskaus aina riski. Toisaalta on muistettava, että lapselle voi myös käydä jotain vaikka muutaman vuoden iässä.. Eli siitä päästään siihen, että elämä on riski ja elämässä, jotta voi elää on otettava riskejä, jotta on elämää ja elämä synnyttää lisää riskejä. Eli? Riski mikä riski, voiko siis verrata, että lapsi mikä lapsi? Oli poikkeavaa tai ei.. Riski on varmasti elämän arvoinen.
Kaikissa esitteissä ja ohjelappusissa lukee, että hoidot eivät lisäisi riskiä kuin monisikiöisyyteen. Sen pystyy kyllä hyvin ymmärtämään,kun ei kypsytellä vain yksiä munarakkuloita vaan useita kerralla, joten ihmekös tuo.. ja jotenkin tuntuu, että jos vaan vauvat selviäisivät niin ilman muuta otettaisiin kaksoset! Koska jos yhtä lasta yrittäessä menee näin kauan ja täytyisi toista varten taas aloittaa alusta, niin kaksi kiitos kerralla :) vaikka toipuminen tuplasti rankempaa, arki triplasti haastavampaa ja univelat potenssiin kaksi, niin silti. Niillä olisi kuitenkin aina toisensa kaverina ja olisihan se ihana seurata, kuinka kahdesta pienestä kasvaisikin eri persoonat.. ja ainahan on riski, että yhdelläkin sikiöllä olisi jotain.. Tosin voisi tietysti olla, että molemmilla kaksosistakin olisi.. Se kuulostaa käsittämättömän rankalta. Ei voi sanoa, että voi kuvitella,kun ei sitä kyllä varmaan voi kuin silloin kuvitella, jos sen on kokenut..
Ainahan se pelko on, että lapsella voi jotain olla. Raskaus aina riski. Toisaalta on muistettava, että lapselle voi myös käydä jotain vaikka muutaman vuoden iässä.. Eli siitä päästään siihen, että elämä on riski ja elämässä, jotta voi elää on otettava riskejä, jotta on elämää ja elämä synnyttää lisää riskejä. Eli? Riski mikä riski, voiko siis verrata, että lapsi mikä lapsi? Oli poikkeavaa tai ei.. Riski on varmasti elämän arvoinen.
Ikuinen optimisti vs. onnellinen pessimisti
Yleisesti ottaen sitä tulee oltua pessimisti. Niinhän sitä sanotaan, että pessimisti ei pety. Se kuulostaisi hyvältä. Mutta mikä kieroutuma ihmismielessä on, ettei se voi hyväksyä sitä asiaa sellaisenaan, vaan aina se toivo sieltä pilkahtaa jostain nurkan takaa salakavalasti.
Asiaan:
2 viikon odotus alkoi taas. Alkaako menkat vai joko tämä 3:s joulu olisi pikkuisen odottamisen aikaa? ja tässä kohtaa voi siis lukea sen ärsyttävän optimistisen toivon, joka on aiheuttanut lukuisat pettymykset. Kuinka monta raskaustestiä pitää vielä tehdä ennenkuin uskoo ettei tule 2 viivaa? Kuinka montaa ovulaatiota täytyy vielä yrittää löytää, jotta varmasti olisi otollinen aika? Kuinka monta kuvitelmaa joulusta tarvitsee elää, jossa kertoo jouluna isovanhemmille, että te sittenkin näette lapsenlapsenne? Eikö kahden joulun kuvitelmat riitä? Ei, ei tietenkään, kun tyhmä ihmismieli haluaa uskotella, että tämä joulu on ihan erilainen kuin aiemmat ja nyt oikeasti hyvä aika lapsen tulla (vaikka edellisjoulutkin oli samanlaisia..), kolmas kerta toden sanoo ja mitä vielä?? Huoh. Kyllä se pieni järjen äänikin sieltä pään sisältä huutelee, että mussuta vaan rauhassa suklaas, ei sulle parempaakaan syytä lihomiseen tule.
Miks ei vois vaan kääntää ajatuksia on/off?
Normaalisti arjessa ei asiaa sinänsä ajattele. Yleensä juhlapyhät,juhlat,hetket, joissa lapsia läsnä, aiheuttavat niitä tulevaisuuden haaveita. Olihan sitä tietysti anoppi kysynyt myös puolisolta, että onko mitään kuulunut? Kun olisi reissullansa niin ihania lastenvaatteita hypistellyt.. Ei, ei ole kuulunut. Ja seuraava ajatus, että tuskin kuuluukaan...oliskin ihme jos kuuluis... Vähän liian hyvää ollakseen totta.. Joten pessimisti 6-0 optimisti ja aamukampa roskiin.
Asiaan:
2 viikon odotus alkoi taas. Alkaako menkat vai joko tämä 3:s joulu olisi pikkuisen odottamisen aikaa? ja tässä kohtaa voi siis lukea sen ärsyttävän optimistisen toivon, joka on aiheuttanut lukuisat pettymykset. Kuinka monta raskaustestiä pitää vielä tehdä ennenkuin uskoo ettei tule 2 viivaa? Kuinka montaa ovulaatiota täytyy vielä yrittää löytää, jotta varmasti olisi otollinen aika? Kuinka monta kuvitelmaa joulusta tarvitsee elää, jossa kertoo jouluna isovanhemmille, että te sittenkin näette lapsenlapsenne? Eikö kahden joulun kuvitelmat riitä? Ei, ei tietenkään, kun tyhmä ihmismieli haluaa uskotella, että tämä joulu on ihan erilainen kuin aiemmat ja nyt oikeasti hyvä aika lapsen tulla (vaikka edellisjoulutkin oli samanlaisia..), kolmas kerta toden sanoo ja mitä vielä?? Huoh. Kyllä se pieni järjen äänikin sieltä pään sisältä huutelee, että mussuta vaan rauhassa suklaas, ei sulle parempaakaan syytä lihomiseen tule.
Miks ei vois vaan kääntää ajatuksia on/off?
Normaalisti arjessa ei asiaa sinänsä ajattele. Yleensä juhlapyhät,juhlat,hetket, joissa lapsia läsnä, aiheuttavat niitä tulevaisuuden haaveita. Olihan sitä tietysti anoppi kysynyt myös puolisolta, että onko mitään kuulunut? Kun olisi reissullansa niin ihania lastenvaatteita hypistellyt.. Ei, ei ole kuulunut. Ja seuraava ajatus, että tuskin kuuluukaan...oliskin ihme jos kuuluis... Vähän liian hyvää ollakseen totta.. Joten pessimisti 6-0 optimisti ja aamukampa roskiin.
maanantai 11. marraskuuta 2013
Lunta tupaan...
Viime aikoina on tuntunut enemmänkin tulevan lunta tupaan tämän asian tiimoilta.. Tässä kierrossa, kun hain apteekista gonal-f:ää, niin lähiapteekin ihana farmaseutti (huippu apteekki, tosi hyvä palvelu) kysyi, onko ollut puhetta lääkekatosta? Totesin, että ei, mutta on pitänytkin siitä kysyä, että hyvä kun muistutit. Keskustelimme sitten lääkekatosta. Tänä vuonna lääkekatto on 670e, ensi vuonna se luultavasti laskee muutaman kymmenen euroa tai sitten pysyy samana. Lääkekatto tarkoittaa sitä, että sen jälkeen kun tuo summa tulee täyteen niin lääkkeet maksavat vain 1,50e kappale lääkkeestä huolimatta. Lääkekattoa kerryttävät reseptilääkkeet ja nimenomaan lääkkeistä se summa, jonka kassalla maksat, eli jos lääke maksaa 150e ja saat kelakorvauksen jälkeen kassalla maksettavaksi 102e, niin tuo 102 euroa on se summa, joka lasketaan lääkekattoon. Noh, meillähän on nyt niin, että lääkekatto on menossa ensi kuussa täyteen, MUTTA se on aina vain kalenterivuoden ajan voimassa, eli kaikki kertyneet rahat nollaantuvat vuoden vaihteessa. Emmekä voi ostaa lääkkeitä etukäteen (selitän kohta miksi..) joten emme hyödy lääkekatosta yhtään mitään ja joudumme maksamaan kaikesta sen "normihinnan". Onneksi näistä lääkkeistä saa kelakorvauksen! Tällainen perhe, jossa on kaksi n. 1800e/kk palkaksi saavaa ihmistä auto-ja asuntolainoineen joutuu kiristämään kukkaron nyörejä ihan kivasti hoitojen vuoksi. Mikä ei yhtään haittaa, mikäli niistä on apua. Jos ei ole niin, noh, olis ne huonompaankin voineet mennä.. Ja tiedän nyt jo, että pelkät gonal-f:t tulevat maksamaan koeputkihedelmöityksessä sen 900e, ja tiedän, että silloin lääkekatto menee täyteen, mutta jos olisi kuukausi aiemmin tehty se, niin senkin olisi saanut niillä 1,5e maksavilla gonaleilla.. Harmittaa.. Tuntuu, että tää on niin tätä.. Eihän tässä nyt oikein putkeen muutenkaan asiat ole menneet.
Noh, tänään oli taas ultra. 5 päivää gonalien pistämisen jälkeen. Ihan hyvältä näytti, oikealla puolella munasarjoissa johtofollikkeli 18mm, vasemmalla ei juuri mitään. Sain pregnyl reseptin ja pistän sen huomenna aamulla. Nyt kuitenkin koitetaan kotiyhdynnöillä tämä kerta, eli huomenna illalla, seuraavana päivänä ja vielä sit seuraavana päivänä(etukäteen, kesken ovuloinnin ja vielä jälkikäteen ovuloinnin). Voin kertoa, ettei ole helppo juttu, kauheat paineethan siinä tulee, kun tietää, että nyt vain pitäisi. Mutta eiköhän siitä selvitä.
Samaisella käynnillä alkoikin sitten taas satelemaan lunta, kun lääkäri kysyi, että onko ollut puhetta tulevasta? Kerroin, että suunnitteilla joulukuulle viimeinen inseminaatio ja sitten tammikuussa koeputkihedelmöitys. Noh.. Siitä oli vain unohtunut yksi pikku juttu. Säästöjen vuoksi oleva joulusulku! Joka onkin kivasti 16.12-6.1. Eli juurikin sen ajan, kun ensi kierrossa pitäisi olla ultrat! Noh ei auta itku markkinoilla... Nyt sitten tämän kierron jälkeen jos ei tärppää, niin odotellaan menkkoja luomuna. Jos ne alkaa 30.12 jälkeen, niin voi alkaa syödä clomifenia ja pistää gonalit samaan tapaan kuin aiemmin. MUTTA jos ne alkavat ennen joulukuun loppua, niin ei voi aloittaa hoitoja, koska klinikka on vielä kiinni eikä päästä ultraamaan, vaan sitten pitää vasta seuraavasta kierrosta aloittaa! Eli en nyt tiedä, riippuen menkoista, viimeinen inseminaatio voi mennä tammikuun lopulleko? Joten montako kuukautta koeputkihedelmöitys sitten siirtyykään..?? Voi kökkö. Ja kuinka ne menkat sitten alkavat? Alkavatko ollenkaan kaikkien hoitojen jälkeen luomuna? Mitä jos ei alakaan? Entäs jos meneekin 3kk? Entä jos vuodankin koko joulu- ja tammikuun kun se ei lopukaan? Entä jos entä jos entä jos, entä jos vain painuisi muumina peiton alle ja heräisi kun kevät tulee.
Noh, tänään oli taas ultra. 5 päivää gonalien pistämisen jälkeen. Ihan hyvältä näytti, oikealla puolella munasarjoissa johtofollikkeli 18mm, vasemmalla ei juuri mitään. Sain pregnyl reseptin ja pistän sen huomenna aamulla. Nyt kuitenkin koitetaan kotiyhdynnöillä tämä kerta, eli huomenna illalla, seuraavana päivänä ja vielä sit seuraavana päivänä(etukäteen, kesken ovuloinnin ja vielä jälkikäteen ovuloinnin). Voin kertoa, ettei ole helppo juttu, kauheat paineethan siinä tulee, kun tietää, että nyt vain pitäisi. Mutta eiköhän siitä selvitä.
Samaisella käynnillä alkoikin sitten taas satelemaan lunta, kun lääkäri kysyi, että onko ollut puhetta tulevasta? Kerroin, että suunnitteilla joulukuulle viimeinen inseminaatio ja sitten tammikuussa koeputkihedelmöitys. Noh.. Siitä oli vain unohtunut yksi pikku juttu. Säästöjen vuoksi oleva joulusulku! Joka onkin kivasti 16.12-6.1. Eli juurikin sen ajan, kun ensi kierrossa pitäisi olla ultrat! Noh ei auta itku markkinoilla... Nyt sitten tämän kierron jälkeen jos ei tärppää, niin odotellaan menkkoja luomuna. Jos ne alkaa 30.12 jälkeen, niin voi alkaa syödä clomifenia ja pistää gonalit samaan tapaan kuin aiemmin. MUTTA jos ne alkavat ennen joulukuun loppua, niin ei voi aloittaa hoitoja, koska klinikka on vielä kiinni eikä päästä ultraamaan, vaan sitten pitää vasta seuraavasta kierrosta aloittaa! Eli en nyt tiedä, riippuen menkoista, viimeinen inseminaatio voi mennä tammikuun lopulleko? Joten montako kuukautta koeputkihedelmöitys sitten siirtyykään..?? Voi kökkö. Ja kuinka ne menkat sitten alkavat? Alkavatko ollenkaan kaikkien hoitojen jälkeen luomuna? Mitä jos ei alakaan? Entäs jos meneekin 3kk? Entä jos vuodankin koko joulu- ja tammikuun kun se ei lopukaan? Entä jos entä jos entä jos, entä jos vain painuisi muumina peiton alle ja heräisi kun kevät tulee.
sunnuntai 10. marraskuuta 2013
ultraa ultran perään..
Perjantain ultrassa näkyi oikeassa munasarjassa johtofollikkeli 12mm, ja muutama pienempi, vasemmassa pienempiä. Kysyin jossain vaiheessa ekojen kiertojen aikaan jo lääkäriltä,että onko vasemmalla puolella jotain vikaa,kun isoin munasolu eli johtofollikkeli löytyy aina oikealta puolelta munasarjoja. Lääkäri sanoi, että se on verenkierrollinen asia.. näin yleensä käykin..
Nyt on siis huomenna taas ultra ja sitten näkee,joko gonalin pistäminen riittäisi, sitten olisi pregnylin ja inseminaation vuoro. Tämän jälkeen vielä 1 inseminaatiokierto jäljellä. Ei oikein osaa sanoa, onko olo enemmän pelokas vai pettynyt. Mitään ei ole tapahtunut.. Jos koeputkihedelmöitys ei onnistukaan, niin kaikki on siinä.. Nyt ainakin tuntuu, että maailma musertuu, jos tammikuun eka koeputkihedelmöitys ei onnistu. Miten siitä oikein pääsee yli? Nyt tuntuu, että vain odottaa tammikuuta.
Nyt on siis huomenna taas ultra ja sitten näkee,joko gonalin pistäminen riittäisi, sitten olisi pregnylin ja inseminaation vuoro. Tämän jälkeen vielä 1 inseminaatiokierto jäljellä. Ei oikein osaa sanoa, onko olo enemmän pelokas vai pettynyt. Mitään ei ole tapahtunut.. Jos koeputkihedelmöitys ei onnistukaan, niin kaikki on siinä.. Nyt ainakin tuntuu, että maailma musertuu, jos tammikuun eka koeputkihedelmöitys ei onnistu. Miten siitä oikein pääsee yli? Nyt tuntuu, että vain odottaa tammikuuta.
lauantai 9. marraskuuta 2013
Ostoksia..
Niitä tekee, vaikkei pitäisikään. Oon ehtinyt hamstraamaan meille jo sitterin, pari bodya, leikkimaton, haalarin ja muutaman todella söpön työkaverini virkkaaman koristeen. Tässä hieman kuvaa niistä :)
Virtahevot <3
Huomaa hintalaput kiinni, voi hyvin antaa lahjaksi, jos näyttää ettei saadakaan omia lapsia..
Hyvin menisi vihreä/turkoosi tytöllä ja pojalla...
Näyttää kovasti isoilta kuvassa, mutta on oikeasti aivan minit! Vaikka koristeeksi jos ei muuta :)
Nämä ehdin siis hankkia jo ihan kun päätöstä ehkäisyn poisotosta päätettiin niin ekojen kuukausien aikana, kaikki vaatteet kuitenkin facebook kirpputoreilta uutena.. Isäntä sai onneksi hieman toppuuteltua ja nyt en olekaan ostanut sitten mitään, koska tiedän, että jos ei käykään hyvin, niin en halua säilyttää kauheasti tavaraa, jotka vain muistuttelevat hoidoista ja hoitojen ajasta.. Luulen, että annan tavarat sitten lähimpien ystävieni lapsille. Mutta vielä toivon pääseväni ne joskus näkemään käytössä :)
Muiden lapset..
..Aiheuttavat ristiriitaisia tuntemuksia. Mutta enimmäkseen he tuovat hymyn huulille, vaikka aiheuttavatkin viiltävän kaipuun omaa kohtaan. Se kaipuu on ehkä enemmänkin surua ja toivoa, ajoittain epätoivoa. Kaipuuta, siitä että voisi ihan oikeasti halata ja paijata omaa pientä ihmistä, koska ei sitä toisen pientä kehtaa mennä halailemaan ja pussailemaan sillä tavalla kuin omaa. Toisten lasten kanssa joutuu pitämään kuitenkin tietynlaisen etäisyyden. Tai ehkä se on jokin oma suojausmekanismi, kiinny siinä nyt sitten jonkun toisen pienokaiseen kun ei se ole omasi, niin varmasti tilanne repii sydämen rikki jossain vaiheessa. Ja hieman sama on, ettei toisen lasta voi komentaa samaan tyyliin kuin omaa komentaisi, vaikka näkeekin lapsen tekevän väärin, siinäkin on pieni kohteliaisuuskynnys.
Useasti huomaan, kuinka katselen kaupoissa ja juhlissa pieniä lapsia hymyillen. Juuri sillä tyylillä, että kesken lasten tuijotuksen tajuaa näyttävänsä tyhmältä ja heräävänsä taas aikuisten pöytäkeskusteluun, jotka juhlissa usein liittyvät juurikin lapsiin, jos pöydässä on useampi vanhempi. Eikä siinä ole mitään pahaa, päinvastoin, hyvä kun heillä on vertaistukea. Toivoisin kovasti, että jos meitäkin joskus onnistaa, niin edes joku tutun tutun tuttu olisi samaan aikaan raskaana. Eikä niin, että vaunuttelet ypöyksin ilman ketään tuttua vaunukaveria tai ketään kenen kanssa vertailla hoitoalustojen värejä saati vaippamerkkejä. Että olisi joku, joka jaksaisi käydä läpi niitä tuntemuksia. Hieman samanlailla kun nyt toivoisi, että edes joku olisi samassa tilanteessa, ettei olisi niin yksin. Itsensä tuntee jotenkin huonommaksi, kun ei saa lasta, vaikka niin kovin haluaisi, ihan kuin olisi tehnyt joskus jotain pahaa ja nyt se kostettaisiin näin. En ole kovin uskonnollinen ihminen, mutta joskus leikittelen ajatuksesta karman laista, että voihan se olla mahdollista. Lähinnä juuri tällaisissa tilanteissa.
Ehkä senkin takia tulee blogeja selailtua ja toivoo, että niissä kävisi hyvin, jotta joskus itsellekin voisi käydä hyvin. Sitä pelkää, kuinka osaa tai osaako sitten muuttaa elämänasenteitaan, jos lopullinen tuomio onkin elämä ilman lapsia. Meillä on kuitenkin monta tuttavapariskuntaa, jotka ovat päättäneet etteivät halua lapsia, vaan haluavat nauttia toisistaan. Ymmärrän, kyllä hyvin senkin pointin. Mutta miksi me ei voitaisi saada sitä lasta mitä he eivät halua? Miksi me jäämme ilman ja jossain joku saa lapsen vahingossa sitä haluamatta.. Meillä olisi kuitenkin paljon rakkautta ja lämmin koti lapselle antaa. Elämä ei aina tunnu kovin reilulta.. Vaikka nämä ongelmat varmasti pieniä ovatkin maailmanlaajuisiin verrattuna, mutta meidän elämänlaajuisiin verrattuna, ne ovat todella tärkeitä ja isoja asioita. Ihan hirmuisen isoja.
Iso osa varsinkin puolisoni ystävistä ovat perheytyneet ja kylässä käydessä leikimme paljon perheiden lasten kanssa. Se on ihan omaa halua ja tulee luonnostaan. Monesti on sydäntä riipaissut vihlovasti, kun näen puolisoni leikkivän lasten kanssa ja huomaan sen, kuinka lapset tykkäävät hänestä usein heti. Hän pääsee lasten kanssa jotenkin todella hyvin samalle aaltopituudelle ja osaa vedellä juuri oikeista naruista kysymyksiä, että ujokin lapsi uskaltaa lähteä leikkimään hänen kanssaan. Kai senkin voi jonkinlaiseksi lahjakkuudeksi tai kyvyksi lukea..
Mutta enimmäkseen muiden lapset, sellaiset kiltit ja hirmu söpöt lapset aiheuttavat kovan halaus ja rutistus efektin, jota sitten yrittää kovasti rajoittaa. Kyllähän sitä ymmärtää, kuinka helppoa elämä on ilman lapsia, voi matkustella ja muuttaa suunnitelmia tuosta noin vain. Mutta tuntuu, että ihan kuin elämässä olisi kolo. Jotain puuttuisi. Ja jotenkin pikkuinen täydentäisi sen kolon. Ei enään tarvitsisi pohtia, että sitten jos joskus saadaan lapsia, niin mennään heidän kanssaan sinne ja tehdään näin, vaan sitten voisi oikeasti elää niin. Jääkö se kolo sitten ikuiseksi, jos lasta ei tulekaan? Tuntuuko aina siltä, että on hyvä parisuhde ja elämä, mutta puuttuu pieni palanen onnea.. Toivon, kovasti ettei.. Ja samalla pelkään tulevaa.
Useasti huomaan, kuinka katselen kaupoissa ja juhlissa pieniä lapsia hymyillen. Juuri sillä tyylillä, että kesken lasten tuijotuksen tajuaa näyttävänsä tyhmältä ja heräävänsä taas aikuisten pöytäkeskusteluun, jotka juhlissa usein liittyvät juurikin lapsiin, jos pöydässä on useampi vanhempi. Eikä siinä ole mitään pahaa, päinvastoin, hyvä kun heillä on vertaistukea. Toivoisin kovasti, että jos meitäkin joskus onnistaa, niin edes joku tutun tutun tuttu olisi samaan aikaan raskaana. Eikä niin, että vaunuttelet ypöyksin ilman ketään tuttua vaunukaveria tai ketään kenen kanssa vertailla hoitoalustojen värejä saati vaippamerkkejä. Että olisi joku, joka jaksaisi käydä läpi niitä tuntemuksia. Hieman samanlailla kun nyt toivoisi, että edes joku olisi samassa tilanteessa, ettei olisi niin yksin. Itsensä tuntee jotenkin huonommaksi, kun ei saa lasta, vaikka niin kovin haluaisi, ihan kuin olisi tehnyt joskus jotain pahaa ja nyt se kostettaisiin näin. En ole kovin uskonnollinen ihminen, mutta joskus leikittelen ajatuksesta karman laista, että voihan se olla mahdollista. Lähinnä juuri tällaisissa tilanteissa.
Ehkä senkin takia tulee blogeja selailtua ja toivoo, että niissä kävisi hyvin, jotta joskus itsellekin voisi käydä hyvin. Sitä pelkää, kuinka osaa tai osaako sitten muuttaa elämänasenteitaan, jos lopullinen tuomio onkin elämä ilman lapsia. Meillä on kuitenkin monta tuttavapariskuntaa, jotka ovat päättäneet etteivät halua lapsia, vaan haluavat nauttia toisistaan. Ymmärrän, kyllä hyvin senkin pointin. Mutta miksi me ei voitaisi saada sitä lasta mitä he eivät halua? Miksi me jäämme ilman ja jossain joku saa lapsen vahingossa sitä haluamatta.. Meillä olisi kuitenkin paljon rakkautta ja lämmin koti lapselle antaa. Elämä ei aina tunnu kovin reilulta.. Vaikka nämä ongelmat varmasti pieniä ovatkin maailmanlaajuisiin verrattuna, mutta meidän elämänlaajuisiin verrattuna, ne ovat todella tärkeitä ja isoja asioita. Ihan hirmuisen isoja.
Iso osa varsinkin puolisoni ystävistä ovat perheytyneet ja kylässä käydessä leikimme paljon perheiden lasten kanssa. Se on ihan omaa halua ja tulee luonnostaan. Monesti on sydäntä riipaissut vihlovasti, kun näen puolisoni leikkivän lasten kanssa ja huomaan sen, kuinka lapset tykkäävät hänestä usein heti. Hän pääsee lasten kanssa jotenkin todella hyvin samalle aaltopituudelle ja osaa vedellä juuri oikeista naruista kysymyksiä, että ujokin lapsi uskaltaa lähteä leikkimään hänen kanssaan. Kai senkin voi jonkinlaiseksi lahjakkuudeksi tai kyvyksi lukea..
Mutta enimmäkseen muiden lapset, sellaiset kiltit ja hirmu söpöt lapset aiheuttavat kovan halaus ja rutistus efektin, jota sitten yrittää kovasti rajoittaa. Kyllähän sitä ymmärtää, kuinka helppoa elämä on ilman lapsia, voi matkustella ja muuttaa suunnitelmia tuosta noin vain. Mutta tuntuu, että ihan kuin elämässä olisi kolo. Jotain puuttuisi. Ja jotenkin pikkuinen täydentäisi sen kolon. Ei enään tarvitsisi pohtia, että sitten jos joskus saadaan lapsia, niin mennään heidän kanssaan sinne ja tehdään näin, vaan sitten voisi oikeasti elää niin. Jääkö se kolo sitten ikuiseksi, jos lasta ei tulekaan? Tuntuuko aina siltä, että on hyvä parisuhde ja elämä, mutta puuttuu pieni palanen onnea.. Toivon, kovasti ettei.. Ja samalla pelkään tulevaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)