Kertoako läheisille lapsettomuudesta? Tai kaikille?

Lapsettomuushoitojen alussa pohdimme puolison kanssa, haluammeko kertoa asiasta kuinka monelle ihmiselle? Jos niin kenelle? Miksi? Asiahan kuitenkin on niin henkilökohtainen ja kipeä, ettei sitä jokaiselle halua kertoa alusta alkaen, päivittää tapahtumia jokaiselle erikseen nähdessä, tuntuen ettei muusta enään puhukaan, toistaen itseänsä, ja kuullen ne sanat, että kyllä kaikki järjestyy ja toivotaan. Entä jos ei järjestykään? Siihenkin on varauduttava.

Päätimme pitää asian pienenä salaisuutena.. Ensin emme kertoneet kenellekään, odotimme vuoden yritystä kertomatta asiasta, väistellen aihetta jonkun kysyessä sanomalla, että katsotaan sitten häiden jälkeen. Häät oli päätetty kihlauksen yhteydessä ja samalla ehkäisy jätetty pois.. Ajateltiin, että muutama vuosi väliin, niin pikkuinen olisi siinä iässä, että pääsisi taapertamaan sydäntä särkevän söpösti meidän edellä kaason kanssa alttarille. Hmm.. Nyt on häihin aikaa parin vuoden sijaan, n. 9kk, joten terälehdet voi suosiolla unohtaa. Sydäntä särkevyys tosin jää. Kun vuosi yritystä oli kulunut, puoli vuotta oli mennyt lähetteen odotusta, joka sisälsi melkein päivittäistä poliklinikkakutsukirjeen odotusta postilaatikolla (posti ei kulje viikonloppuisin). alkoivat terolutit ja mietintä, pitäisikö asiasta kertoa lähimmille? Entä kuinka hormonit ja hoidot vaikuttavat arkeen? Ihmissuhteisiin? työhön? Erityisesti kakkostyöhön, jossa olen paljon esillä ihmisten katsottavana, kritiikin alla muutoinkin henkisesti vaikeassa tilanteessa, puhumattakaan siitä, että työssä olisi tarkoitus jakaa positiivista mieltä ja oloa muille ihmisille oman tekemisen ja kannustamisen kautta. Kuinka jaksaa kannustaa muita tekemään parhaansa, kun itse haluaa käpertyä viltin alle sohvalle useiden suklaalevyjen ja romanttisten hömppäkomedioiden pariin? Noh, tuloksena olikin kakkostyön vähentäminen..

Terolutit aiheuttivat monia sivuvaikutuksia, vaikkakin kyllä säännöllistivät kiertoa niin kuin tarkoitus oli. Tunteet menivät laidasta laitaan, tuli naurettua itkien ja itkettyä nauraen. Olen aina ollut tunnesyöppö ja palkinnut itseäni herkuilla, lähinnä suklaalla. Joten suklaata meni tunteiden vuoksi, mutta terolutit lisäsivät myös ruokahalua. Annoskoot isonivat, vaikka liikunta väheni kakkostyön kautta. Sukat alkoivat kiristämään nilkoista, kun nestettä kertyi kroppaan. Kesäkuusta elokuuhun syödyt terolutit kaikkine muutoksineen toivat 10kg elopainoa. Vaatteet eivät enään menneet päälle ja itku tuli vieläkin herkemmin. Elokuussa lisäsin liikuntaa taas huomattavasti, pääsin taas normaaliin elämään kiinni paremmin. Se johtui myös ehkä siitä, että vauvaa ei kuulunut, joten pystyi taas keskittymään muuhunkin elämään, kun palasi maanpinnalle toiveistaan. Annoskoita pienensin tarkoituksella ottamalla leipälautasta, käymällä kaupassa ainoastaan listan kanssa, lopettamalla töissä tarjottujen herkkujen syönnin ja iltasyömisen tv:n ääressä. Söin useita kertoja päivässä ja liikuin paljon, mutta painosta putosi vain muutama kilo. Iski tuska ja ahdistus. Tämäkö vielä. Ei auttanut kuin ostaa uusia väljiä vaatteita ja yrittää sopeutua henkisesti. Onneksi terolutit eivät olleet kovin kalliita, 60tbl 25e..

Kun terolutit loppuivat ja palattiin taas kesän jälkeen hormoni- ja lapsettomuusklinikalle. Oli tarkoitus tehdä aukiolotutkimus ja katsottiin vielä kierron keskivaiheilla laboratoriokokeilla, että hormonipitoisuudet olivat suunnitelmien mukaisesti normaaliarvoissa, josko raskaus oli ollut vaikka niistä kiinni. Ei ollut.. Aukiolotutkimuksessa tehtiin ultraääni alakautta, joka ei satu yhtään ainakaan itselläni ja ultraääntä hoitojen aikana tehdään todella monesti, lähes joka käynnillä. Sillä tarkistetaan, onko munasarjoissa kypsynyt munasoluja, näyttävätkö paikat rakenteellisesti normaaleilta ja onko kohdun limakalvo, kuinka paksu. Mutta siis aukiolotutkimuksessa tarkoitus, että lääkäri vie pehmeän taipuisan katetrin kohtuun ja täyttää ballongiksi kutsutun pallon ilmalla, jotta katetri pysyy kohdussa. Katetrin kautta sitten ruiskutetaan keittosuolaliuosta ja ultraäänelle tarkistetaan, kulkeeko keittosuola kohtuontelosta munasarjoihin ja siellä kaikkialla, mahdollisten tukosten varalta. Tutkimusta ei pystytty itsellä tekemään, koska ballongin täyttäminen aiheutti niin lujaa kipua, etten pystynyt olemaan alaselkä gynen tuolissa, vaikka kovasti yritin ajatella, että kestä tämä pieni hetki, nyt on pakko kestää. Mutta alavatsassa tuntui että jotain räjähtää ja kipu nostatti hikikarpalot otsalle. MUTTA olen ymmärtänyt ja ymmärsin silloinkin, että olin poikkeus, normaalisti aukiolotutkimuksen "pahin kohta" on keittosuolan pieni kirveleminen sen kulkiessa kohdusta munasarjoihin. Lääkäri yritti toimenpidettä 3 kertaa, kunnes luovutettiin. Syynä toimenpiteen epäonnistumiseen saattaisi olla sairastettu klamydia (omalääkärin laittamiin labroihin kuului virtsan klamydiatutkimus, mutta se näyttääkin vain, jos klamydiaa sairastaa sillä hetkellä, mutta esim. nuoruudessa sairastetut klamydiat eivät näy, josta saattaa jäädä vereen vasta-aineita, jotka voivat estää raskaaksi tulemista) olin ehkäisystä aina pitänyt huolta, joten tämä kuulosti todella epävarmalta. Lääkärin mukaan myös endometrioosi saattaisi aiheuttaa kovettumista, joka estäisi ballongin mahtumisen kohtuun, jos kohtu ei joustaisi. Aukiolotutkimuksen sijaan tulikin sitten lisää verikokeita. Verikokeet olivat kunnossa ja aukiolotutkimusta ei tarvittu. Klamydiakokeista veressä tosin kesti 2vk, joten odotteluaika ei ollut mukavaa.. Samalla kerralla puhuttiin ekasta inseminaatiosta ja ensimmäinen kerta olikin sitten 1kk päästä eli syyskuussa. Laitan meidän inseminaatiokierrosta erikseen oman postauksen, josko siitä olisi jollekin havainnollistavaa apua joskus näitä asioita pohtiessa..

Silloin kun saimme tietää, että inseminaatiot aloitetaan päätimme pitkän keskustelun jälkeen kertoa vanhemmillemme ja läheisimmille ystäville. Vanhemmat ottivat asian hyvin, samoin lähimmät ystävät. Ystävistä sai paljon tukea ja oli helpottavaa, kun pystyi asiasta puhumaan. Kun asiasta ei pystynyt puhumaan kuin puolison kanssa, niin tuntui että pakahtui. Teki mieli mennä takapihalle ja vain huutaa kurkku suorana keuhkot täydestä ilmaa, vain pakahtumisen tuskasta. Tämä voi johtua myös siitä, että ystävät ovat itselleni niin kovin tärkeitä ja olen heidän kanssaan tottunut kaiken jakamaan. Minulla on muutamia läheisiä ystäviä, elämä on opettanut kovemman kautta ettei ihmisiin aina kannata luottaa ja itselläni meneekin hetki ennen kuin pystyn toiseen ihmiseen luottamaan. Kun sitten saa täyden luottamukseni ystävänä, niin sen todella saa ja olen ystäväni puolesta valmis tekemään paljon ja vähän päälle. Samalla kuitenkin pelkäsin, että puhuisin asiasta liikaa.. Mitä jos ystäväni kyllästyisivät vauva ja lapsettomuushöpinöihini? Sain himmattua mieltäni ja pyrin puhumaan asiasta vain jonkun kysyessä, jotten vain kyllästyttäisi ketään, koska ihan lähipiirissäni ei ollut ketään, joka samat hoidot joutuisi käymään läpi ja itse ymmärsin, että hoidoissa tosiaan voisi kestää.. Mutta päivittäin äitejä ja lapsia nähdessäni kaupassa, autoissa, lomalla, tuttavapiirissä, jossa monella on perhe, ahdistus tuntui kasvavan. Ei tiennyt, kuinka tunteita olisi käsitellyt ja kävi läpi varmaan eräänlaisen kriisin epätoivoista, ahdistuksesta, lahjonnasta, varasuunnitelmista parin päivän kestäviin asian hyväksymishetkiin. Mutta olen tyytyväinen yhä, ettemme kertoneet ihan kaikille asiasta, jolloin se pysyi enemmän meidän asiana.. Ja jotenkin koin oman pääni sisällä, että ihmiset olisivat sitten tarkkailleet minua ja pohtineet, olenkohan jo raskaana vai en, tai kaikkein pahinta, vältelleet lapsiaiheita keskusteluissa. Koska pidän lapsista ja haluan elää mahdollisimman normaalia elämää, kunnes tulee joko "lopullinen tuomio" tai kaikki hoidot käyty lävitse, tai se oma pieni nykerö aloittaa kasvun matkansa. siihen normaaliin elämään kuuluu tuttavaperheen lapset niin arjessa kuin juhlissakin. Eihän siitä nyt mitään tule, että ruokakaupassa ollessa tekee mieli potkia ihmisiä ja mulkoilee vihamielisen katkerasti kaikkia lapsiin päin katsoviakin, saati niitä omistavia. Ei, ei elämää pidä silti menettää. Täytyy vaan yrittää pitää kiinni edes pienestä järjen hippusesta kaiken keskellä. Tarkoitushan on, että lapsi tulisi täydentämään perhettä, eikä niin että perhe on täydellinen vasta lapsen tultua. Toivon, että saan tämän ajatuksen pysymään mielessäni loppuun saakka. Useimmiten. Edes aika ajoin. Edes joskus!