Tunteiden skaalat

Äitiyden myötä on kyllä tunneskaalan kirjo lisääntynyt huomattavasti. Huomaa olevansa hyvin herkillä kaikille arvosteluille, erityisesti tietty omaan lapseen tai tekemisiin liittyville. Puolitutun peruslausahdus:" Voikun se on iso", " Ai se ei vieläkään osaa ryömiä". Tuntuu pahalta ja jää korviin soimaan. Vaikka terve järki sanookin, että nyt hei haloo, ei se sitä pahalla tarkoita! Jep jep..


Surulliset asiat saa helposti herkistyyn ja ei oo kyllä mikään uus juttu kyyneleet silmänurkissa. Miksi? Nokun telkkarista tuli sellanen ohjelma, jossa oli sellasia leijonan pentuja ja niiden emo oli kipeä ja sit se parantu ja ja ja... Kysyn vaan, että siis oikeesti?! Kyllä. Kannattihan sitä nyt vähän nyyhkiä..


Ärsyyntyminen. Ihan liian herkästi. Useista turhista asioista. Ja liian kovalla volyymilla. Mutta ei pojalle. Tahtojentaisto tilanteissa kyllä saa laitettua silmät kiinni, otettua kunnolla happea ja puhallettua ulos, ja noniin taas jatketaan rauhassa. Mutta kun isäntä jättää kengät oven eteen ja MELKEIN kompastut niihin tullessas kaupasta kotiin, on melkein varma että ne voisi syöttää sille ja huutaa ja raivota ja muristä ja äristä ja kitistä ja marista. Jepjep. Päivä pilalla. Taas kerran, mitä hittoa?! Yhäkö hormonit tekee temppujaan? Vai väsymys? Pääasia ettei tällaiseksi jäisi! Isännän kanssa muisteltu, että millanen sitä oli aiemmin? Tasasempi kuulemma.. Mutta se oli ennen imetystä(8,5kk), ennen raskautta ja hoitoja(12/12), kun pillerit jätettiin pois (12/11).. Jonkin aikaa sitten siis, ja niinhän se menee, että aika kultaa muistot. Jotenkin tarvii varmaan ruveta harjotteleen hermojen hallintaa, ihan jo senkin takia, ettei poju opi samaa kengän-syöttämis-mentaliteettia tulevaisuudessa.


Mutta on se vaan jännä, kuinka ihminen muuttuu vuosien ja kokemusten myötä. Hassua, kuinka elämää ei voi ennustaa. Miettiessä 5 vuotta aiemmin, niin ei olisi osannut odottaa, mitä on vielä tulossa, eikä nytkään osaa kuin toivoa, millaista toivoisi 5 vuoden päästä olevan.

Syyllisyys.

Syyllisyys.


Lapsesta lapsettomuuden jälkeen.
Syyllisyyden tunne lapsettomuudesta kertovan blogin jatkamisesta, vaikka on saanut lapsen. Syyllisyys raskauden kokemisesta. Syyllisyys onnellisuudesta. Syyllisyys halusta haluta lisää lapsia. Syyllisyys toisten positiivisista raskaustesteistä(taas). Syyllisyys pahoista ajatuksista kuullessa raskausuutisia. Syyllisyys asioista valittamisesta.


Kiertojen perusteella, meillä on yhä sama ongelma kuin aiemmin, minun kiertojeni epäsäännöllisyys ja ovulaation puuttuminen/epäsäännöllisyys. Ovulaatiotestejä on kulunut.


Poika on 7,5kk ja toivoisin niin kovasti olevani uudelleen raskaana. Koen kovaa syyllisyyttä siitä ajatuksesta. Tunnen, ettei minulla olisi oikeutta haluta enempää lapsia, koska olen jo yhden saanut ja toiset eivät saa yhtäkään. Yhä päivittäin, viimeistään nukkumaan mennessä ajattelen, kuinka onnekas olen, kun sain kokea raskauden ja saimme terveen lapsen. Tiedän tasan tarkkaan, ettei mikään niistä ole itsestään selvyys. Tiedän myös vahvemmin kuin koskaan, että minulla riittäisi rakkautta muillekin lapsille ja kuinka tulisin nauttimaan arjesta lasten kanssa. Tunnen syyllisyyttä myös siitä, että onnistuimme ns. Kevyellä hoidolla. Pelkään, että sen vuoksi emme pääse uudelleen hoitoihin, vaan joudumme yrittämään useita vuosia ensin ennen toista lasta. Luomuraskauden mahdollisuus varmasti siis on, koska inseminaatio meillä toimi. Enemmän se mietityttääkin, kuinka pieni mahdollisuus siihen on, kun kierrossa ei ole päätä eikä häntää, se on samanlainen kuin ennen inseminaatiohoitoja eikä sillonkaan vuosiin tärpännyt.


En olisi ikinä uskonut, että voisin hoitoja vielä ajatella, mutta mahdollisuus toisesta rakkauspakkauksesta olisi sen arvoinen. Tekisin mitä vaan toisen lapsen vuoksi. Nyt kun pieni mies on sen 7,5kk niin en voi kuin ihailla kuinka arki helpottuu versus vauva-aikaan ja kuinka mahtavaa on seurata tuon ihanuuden kasvua sekä kehitystä. Jos joku miettii kannattaako koittaa hoidoissa kaikkensa ja vähän päälle, niin minun mielipidettäni ei tarvitse hetkeäkään epäröidä: Kannattaa.


En olisi myöskään uskonut, että raskausuutiset satuttavat taas. Luulin sen kateellisuuden olevan jo ohitse mennyttä elämää. Annan kyllä itselleni luvan katkeruuteen, koska tiedän, ettei meidän toinenkaan lapsi olisi keneltäkään muulta pois. Ja miksen saisi haaveilla isosta perheestä? En haaveile urasta, en rahasta, en unelmavartalosta, en lottovoitosta tai ulkomaanmatkoista. Haaveilen suurperheen äitiydestä. Jos meille ei enempää lapsia tule, niin hukutan kyllä tämän yhden rakkauteeni aivan varmasti. Mutta aion myös yrittää parhaani haaveeni toteuttamisessa. Olisi se sitten jonkun mielestä väärin tai ei :)

Avautuminen kotihoidon lakkauttamisesta ja uudesta 6+6+6-ohjelmasta.

Että täällä kiehuu!! Ootteko muut jo lukeneet tästä 8/15 lakialoitteesta? Vanha äitiys- ja kotihoidon tuki poistuisi ja uusi 6+6+6-malli tilalle. Eli enään et voi hoitaa lasta 3-vuotiaaks asti kotona, se poistuu, tilalle 6kk+6kk+6kk-malli jossa äiti voi valita 2x6kk ja isä sit ton yhden. Eli voit olla vuoden ikään kotona ja sit mentävä töihin! Jos isä ei jää puoleksi vuodeksi kotiin niin lapsi olisi laitettava tarhaan! Perustellaan: Tasa-arvoisuutta (ihan yhtälailla ne isät nytkin saa jäädä jos haluaa tää vaan pakottaa ne jäämään), naiset nopeammin työelämään(kyllä ne jää sit sossun tuille ennemmin, jos haluavat olla kotona ihan ehdottomasti), lisää työpaikkoja(miten muka?! Entäs ne sijaiset joiden sopimukset katkeaa kun äidit palaakin vuoden jälkeen?!) ja että laman vuoksi valtiolle rahaa(ei se valtio tällä rikastu, indeksi lapsilisään ja tukiin, jos oot ministeri ja tienaat 9000€/kk(lukee nettisivuilla palkkakohdassa) niin sulle ei ole yksi 260€ edes vessapaperin väärti, jollekin yh:lle se on kuukauden ruuat ja vaipat!) Ja vaan kysyn, entä yksinhuoltajat? Entä monikkoperheet? Entä perheet, joissa äiti on työtön ja isä vain töissä? Ymmärrän kyllä, että pitää säästää, mutta ei lapsista, poliiseista ja terveydenhuollosta! Otetaan ne rahat maisemoinnista, ei rahoiteta kreikkoja, jos ei itsekään pärjätä, hyväksytään käyrät kurkut jne. kauppoihin niin saadaan kaikki syötävä kauppoihin eikä makseta hinnoissa niistä käyristäkin. Tää mamma on kiukkunen! Laitan linkin kaksplussan blogista, jonka kirjoittajan kanssa olen samaa mieltä asiasta.


Kaksplussan blogi.

Aika

Aika menee ihan liian nopeasti. 1/3 äitiyslomasta on mennyt. Poju kasvaa hienosti, isänsä poika, 3kk ja käyttää pituutensa vuoksi 74cm vaatteita :) on oppinut kääntyilemään kyljilleen, ymmärtää omistavansa kädet, joilla kurotella haluaamaansa kohden, tarttua kiinni ja viedä suuhun. Kuolaa, kikattelee ja narisee ääneen. Aivan huippu pieni ihminen. Äidin muru <3


Voisiko olla rikas? Saisi jäädä kotiin pikku hurmurin kanssa. Nyt kun saa käteen 1400€/kk niin pärjää vielä, mutta toukokuusta tulot tippuu 360€/kk ja sit ei kyllä enään pärjää. Huoh. Sillon kun oli hoidot niin muistaa kuinka niihin meni rahaa ja ketutti. Ei tiennyt tuleeko tulosta vaan taisteleeko turhaan saadaakseen maksettua hoidot. Luopui monista kivoista asioista hoitojen vuoksi. Vaikka silloin olisi pitänyt yrittää rentoutua ja nauttia elämästä, koska hormonit sotkivat kroppaa ja mieltä. Ei siihen vaan pystynyt. Enempi masensi, kuinka lihoi ja kuumat aallot hikoilutti, pettymykset otti päähän eikä näkynyt valoa tunnelin päässä. Oon onnellinen, että tehtiin Mallorcan reissu hoitojen aikaan, vaikka se veikin rahaa. Koska just sellaista silloin olis pitänyt tehdä, hemmotella itseään kaiken keskellä. Suosittelen jokaiselle hemmottelua, joka joutuu elään sen epävarmuuden keskellä!


Syksy ja pimeys ei tänä vuonna haittaa, tietystä pienestä syystä.. Mutta viime vuonna ne masensi. Tuntuu, että viime syksystä olisi valovuosi. Välissä oli raskaus, synnytys ja 3kk parasta aikaa. Mihin aika kuluu?


Meillä päivät menee höpsötellessä, leikkiessä, vaunutellessa, ystäviä näkiessä, syödessä ja nukkuessa. Tätä voisi jatkaa ikuisesti :)


p.s onko luvallista potea vauvakuumetta, mikäli oma vauva kasvaa ihan liian nopeasti? Niin se aika siis kultaa muistoja :D

Ääretön onnellisuus

monta kertaa päivässä ja erityisesti näin iltaisin, kun saa kuunnella pojun unista tuhinaa vieressä olevasta pinnasängystä, sitä miettii, kuinka hemmetin onnekas sitä on. Osaisko tätä arvostaa näin paljon, jos ei olis hoitoja takana?


Luen blogia tuttavaperheestä, joiden poika kuoli kohtuun lasketun ajan jo ylitettyä tuntemattomasta syystä. Kyyneleet virtasi taas vuolaasti uutta tekstiä lukiessa. Voi kuinka voisi sulkea tuon oman pienen syliinsä ja suojella sitä kaikelta pahalta ikuisesti! Ei voi edes käsittää tuttavapariskunnan tuskaa. Ei voi.


Voiko sanoa tuntevansa niiden tuskan, jotka ei koskaan saa tuntea tätä järjetöntä määrää rakkautta pientä ihmistä kohtaan? Ei voi.. Ei voi, koska ei ole lapseton. Miks joitakin onnistaa? Minkä takia toiset ei koskaan saa kokea tätä?


Facebookissa osui silmään teksti, jossa ystävällinen ihminen oli huomannut koiran Citymarketin ulkopuolella ja kiinnittänyt huomiota, kuinka koira oli useita tunteja joutunut tärisemään ulkopuolella kylmässä. Hän oli odottanut koiran luona useita tunteja. Saanut toiselta ystävälliseltä ihmiseltä fleecen koiralle. Lopulta siirtänyt koiran lämpimään tuulikaappiin. Useaan kertaan hän oli pyytänyt myös kaupan henkilökuntaa kuuluttamaan koiran omistajia. Lopulta oli selvinnyt, että omistajat olivat koko ajan seisseet pelikoneilla kuulutuksista välittämättä, tai siis ilmeisesti käyneet henkilökunnalle valittamassa kuulutuksista. 112:sta oli ystävälliselle naiselle sanottu, että sieltä apua saa kun kauppa sulkeutuu, jos omistajia ei sillon näy. Sen vuoksi nainen jäi koiran luokse. Voitteko kuvitella?? Kuinka ihana ihminen. Ja kuinka p****t koiran omistajat!!! Olivat lopulta ennen sulkemisaikaa tulleet ja ruvenneet mouhoamaan, että mitä yrittävät varastaa koiraa ja koiralla on turkki, kyllä se pärjää. Itse olisin toivonut, että omistajat olisi sidottu kaupan ulkopuolelle toppatakki päällä ohuissa legginseissä yhtä pitkäksi ajaksi. Ei sillä koiralla takapuolessa sellaista karvakasaa ole ja kuka luulee sen jaksavan seistä useita tunteja!? Mitä älykääpiöitä. Mutta tästä pohdin, miten tuollaiset hankkii/saa lemmikkejä? Sama ihmisissä.. Minkä takia, jotka kamalat ihmiset saa lapsia ja tekevät niille sitten pahaa tai jättävät heitteille. Kun olisi paljon perheitä ilman lapsia, mutta täynnä rakkautta ja lämpöä. Sellaisia perheitä, joissa lasten ei koskaan tarvitsisi kärsiä! Eikä lemmikkien.. Maailma tuntuu välillä todella epäreilulta..


Joka hetki pitäis pystyä elään hetkessä. Ei sais odottaa ajan kuluvan, kun ei sitä saa takaisin. Pelottavaa. Se, että ihminen vanhenee eikä voi sille mitään.. Että kaikki kuolee joskus eikä välttämättä saa enään ikinä elää. Ettei enään koskaan ole olemassa, eikä pysty ajatteleen. Kun ei ole olemassa.. Hui. Ei saa ajatella. Alkaa pelottamaan.. Mutta kuinka lapseton, joka haluaa elämässään ylikaiken perheen, voi nauttia joka hetkestä? Jos ei halua muuta. Jos se on kaikkein tärkeintä. Tätä itse pelkäsin. Etten saisi omaa pikkuista. Sitä syytä, jonka takia elää ja joka tekee siitä elämästä niin tärkeätä, että nauttii niin monta kertaa päivässä siitä, että on elossa ettei mitään järkeä. Koska poju on nyt meinaan 2kk ja vieläkin päivittäin, välillä tuntuu, että yhä useammin halaa ja pusuttelee pientä samalla ajatellen, onneksi minulla on sinut ja onneksi elän, onneksi saan rakastaa jotain niin paljon kuin rakastan sinua. Mikään ei voisi korvata tätä tunnetta. Äidinrakkautta. Pyyteetöntä. Vilpitöntä. Puhdasta rakkautta. Eli? Tunnetta, että sydän pakahtuu rinnasta kun pikkuinen hymyilee, sydäntä raastava kipu kun toinen painautuu yöllä ihan kiinni vatsaasi kun yrität korjata asentoa(ja nostaa häntä omaan sänkyyn) ja asentoa korjatessa pikkuruinen nyytti painautuu yhä tiukemmin kiinni ja päästää pienen säälittävän äänen, ei siinä voi kun hymyillä ja tuntea tuskaa pakahduttavasta hellyydestä.


Olen onnellinen karvaisista pienokaisistammekin. Ne opettivat meille rakkautta ja perheen perustamista jo ennen pojua. Ne ottivat vastaan hellyyttä ja ennen kaikkea antoivat sitä itsekin. Voin lämpimästi suositella lemmikkiä jokaiselle, jolla on antaa niille lämpöä ja rakkautta. Meille haukut toivat paljon iloa ja lohtua hoitojenkin aikaan, ovat opettaneet paljon ja ovat täydellisiä perheenjäseniä, joista emme ikinä luopuisi <3


Pointti?

Carpe diem, tartu hetkeen <3

15.8.2014 meille syntyi meidän maailman suloisin pikku prinssi

kaiken jälkeen; vaikea alulle saaminen, raskaus kaikine vaivoineen ja rankka synnytys. Hän on täällä. Pieni, suloinen, maailmaa ihmettelevä, unissaan hymyilevä, hyväntuoksuinen, hellyyttävä otus. Meidän oma pikkuisemme. Meidän poikamme. Isänsä nenä, sanovat kaikki ja totta se onkin. Joka kerta sen kuulleessaan tuntee silti pienoista ylpeyttä, meidän, meidän pikkuisemme. Voikun jokainen saisi tämän kokea!


Eihän tämä tietysti yhtä juhlaa ole, ei äidinrakkaus herännyt ensisilmäyksellä, vaan rakkaus pientä kohtaan vahvistuu päivä päivältä. Pelot menettämisestä samaa vauhtia, voi kunpa sille ei ikinä kävisi mitään! Voikun voisin suojella häntä siipieni alla joka hetki ja ne siivet olisivat turvalliset.. Voikun en kaatuisi hän sylissäni portaissa tai liukkaat käteni eivät lipsahtaisi pyllypesuissa kiinni pitäessä. Tästäkö tämä ikuinen pelko pienen puolesta on sitten vissiin alkanut.


Koirat ovat yhä samanlailla myös meidän pikkuisiamme, puhutaankin ikään kuin sisaruksista, koska ne ovat meidän perheenjäseniämme ja meille niin kovin rakkaita myös :) ovat hyvin ottaneet uuden tulokkaan laumaansa.


sitä odottaa jo millainen pienestä ihmisestämme oikein kasvaa. Nyt hän on oikein kiltti. Tykkää paljon katsella ja tutkiskella meitä hereillä ollessaan. Toivotaan, että hänestä kasvaisi hyvätapainen nuori herra, perisi isänsä kielipään ja kiltteyden, äidiltänsä päättäväisyyden ja tunteidensa kautta elämisen.


onnellinen? Kaiken jälkeen, väsynyt, mutta kyllä, onnellinen. Onnellinen ja kiitollinen. Pieni helpotuksen huokaus myös menneelle, tämä ei todellakaan ollut helppo taival ja sitä käsitellään vielä pitkään. Ehkä tuo pieni mies ja häneen kasvamisensa katsominen auttaa ajan kanssa hyväksymään kaiken kivun ja tuskan. Ehkä tätä kaikkea voi vielä joskus muistella hymyssä suin, vielä ei.. Nyt vielä muistaa liian hyvin sen odotuksen, pettymykset menkkojen alkaessa, sen epätoivoisen kaipuun ja katkeruuden nähdessään raskaana olevia sekä vauvoja. Raskauden kivut, säryt, kokonaisvaltaiset muutokset kropassa, yhä uudet vastoinkäymiset 9 kk ajalta ja lopun tuskaisen odotuksen(poika syntyi 41+5). Synnytyksen kivun, komplikaatiot, pelon oman ja pienen puolesta vuorotellen, toipuminen, taas kerran fyysinen kuin henkinenkin toipuminen..


Nyt mennään päivä kerrallaan ja katsotaan mitä tulevaisuudella on vielä tuotavana tullessaan.. Toivotaan, että kaiken jälkeen paljon hyvää <3

Pohdintaa

Eräs tuttavani on kärsinyt useamman vuoden lapsettomuudesta puolisonsa kanssa. Tänä kesänä tuli hetki, jolloin heille tehtiin viimeiset kunnalliset hoidot. Seuraavat olisivat sitten yksityisellä puolella, ja kuten kaikki sen tietävät, niin nehän maksavat ja paljon..

Heillä on ongelmaa niin kierrossa kuin siittiöissäkin. Kuitenkin heille tarjottiin vielä yksi mahdollisuus: alkionsiirto. Eli kun joiltakin pareilta on otettu munasoluja, jotka on hedelmöitetty siittiöillä, kypsytelty maljalla blastioiksi, siirretty osa kohtuun ja loput pakkaseen odottamaan tulevaisuutta, josko pari haluaisi vielä käyttää loputkin. Jotkut parit eivät halua ja näitä pakkasalkioita voidaan ilmeisesti sitten tarjota niin että kun kaikki hoidot on käyty lävitse omilla keinoin, niin olisi vielä mahdollisuus saada koitettua jo hieman kypsyneellä alkiolla... Tuttavani naispuoleinen henkilö asiaa minulle selitti ja näin asian ymmärsin.. yhden mahdollisuuden jälkeen ei siis kai tulisi toista tilaisuutta, sitä en tiedä olisiko rahalla mahdollista saada lisää tilaisuuksia, mutta tämä jäi silti pohdituttamaan minua..

Pohdin siis sitä, että mitä itse tuossa tilanteessa tekisin? Keskustelimme asiasta tuttavani kanssa ja ymmärsin, kuinka hankala päätös aivan varmasti heille on... Koska kun kuitenkin alkio olisi jo alkio, sillä olisi täysin eri geenit.. Aivan kuin adoptiossa. Ei kummankaan sukusoluja.. Mutta se kasvaisi kuitenkin kohdussa.. Itse ajattelen nyt ollessani raskaana rv 37, että olen tavattoman onnekas kun olen saanut kokea raskauden, sen tuomat muutokset(fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset), tuntea lapsen kasvun vatsassa ja 9kk ajan valmistautua oman lapsen tuloon. Mutta jos kaikki olisikin lähtöisin lahja-alkiosta, niin ajattelisinko silloinkin lapsen omanani? Tai siis tietysti omanani, ja silloin saisi kuitenkin kokea raskauden ja luoda jo raskausaikana tietynlaisen tunnesiteen vauvaan... Mutta tuttavani ei tiennyt mm. Että saako alkion juurista tietää mitään? Mitä jos lapsi olisikin geeneiltään ulkomaalainen ja mahdollisesti ihonväri erilainen kuin vanhempien tai eihän ole mitään tietoa geeniperimästä muutoinkaan. Adoptiossa voi kuitenkin varautua tuollaisiin asioihin, mutta lahja-alkio tapauksessa synnytys ja vauvan näkeminen olisivat varmasti, mikäli mahdollista, niin entistä jännittävämmät hetket. Itse voisin ajatella perheeseemme adoptiolapsen ulkomailta, mutta kaikki parit eivät välttämättä siihen ajatukseen sopeutuisi, kaikki kun eivät halua adoptiotakaan.. Kuitenkin ajattelisin hyvänä asiana, että olisi mahdollisuus kokea raskaus. Vaikka itselläkin on paljon vaivoja ollut, eikä aika ole mennyt ruusuilla tanssien, niin onhan tämä nyt ihmeellistä aikaa kaikin puolin.. Ja soisin sen jokaisen naispuoleisen voivan kokea, jos vaan haluaa..

Pohdin myös, että voisiko alkiosta kuitenkin vähän muodostua kohdussa ollessa, kuitenkin 9kk, niin tulevien vanhempiensa kaltainen? Kuitenkin ravinto, verenkierto ja kaikki toiminnot kulkevat äidin kautta. Josko jokin muokkaisi hieman vauvaa tuleviin vanhempiin päin?

Uskon kovasti kasvatuksen merkitykseen. Ajattelen, että lapsi oppii paljon malli- ja roolioppimisen kautta. Eli sillä mitä lapsi arjessa näkee ja kokee olisi suuri vaikutus hänen tulevaisuuteensa. Tietysti sairaudet voivat vaikuttaa, mutta sairastua voi koska tahansa, missä elämän vaiheessa tahansa. Että ehkä sitä en niin ajattele tässä tapauksessa.. Mutta se että se vauva olisi ihan ensi hetkestä asti siinä rinnalla ja vierellä, pakkohan sillä olisi olla erilainen vaikutus kuin, jos adoptoisi 2 vuotiaan lapsen.. Pakkohan lapsen olisi alkaa muistuttaa vanhempiaan?

Kyllähän kasvattavat vanhemmat olisivat ne oikeat vanhemmat, varsinkin jos alkio ollut raskausajan äidin vatsassa? Tottunut hänen ääneensä ja elänyt päivittäisessä arjessa mukana.

Inhottavaa olisi, jos olisi niin herkkä, että antaisi ulkopuolisten mielipiteiden vaikuttaa päätökseen. Esimerkkinä, jos asuisi pienessä kylässä. Lapsi olisikin tummaihoinen ja vanhemmat eivät. Kuinka kauan kestäisi spekuloinnit vieraissa käymisestä tai utelut adoptioista/hoidoista, jos olisi nähnyt äidin jo odotusaikana vatsa pystyssä. Mielestäni tämä ei olisi hyvä syy jättää näin hyvä tilaisuus väliin, mutta taas ollaan erilaisia ihmisiä ja joillekin sekin voi oikeasti olla paha paikka pohtia sitäkin puolta.

Näkisin siis tarjouksen loistavana tilaisuutena, jota olisi vain hetki sulateltava mielessä.. Jotenkin vain ajattelee, että kun tietää tämänkin parin kovasti haluavan lapsia, niin että koittaisi kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot.. Kun joillakin ei olisi tällaistakaan mahdollisuutta, jos olisi vaikka rakenteellinen poikkeavuus eikä olisi kohtua. Helppoa se ei varmasti olisi, ja unettomia öitä itse ainakin viettäisin miettiessäni lahja-alkio asiaakin..

Monia asioita on mielessä pyörinyt ja lähiaikoina niitä tänne varmaan purankin. On helpompi pohtia asioita monelta kantilta, kun muistaa kirjoituksia luettuaan mitä on miettinyt aiemmin..