Miksi kirjoitan blogia? -Ja blogin lopetus

kuva google

Miksi kirjoitan blogia? Miksen kirjoita päiväkirjaa? Miksen vain ajattele asioita mielessäni? Miksen puhu asioista jollekin? Miksen kirjoita omalla nimelläni? Miksi lopetan?

Nuorempana kirjoitin päiväkirjaa. Omistan myös pikkuveljen. Päiväkirjan ja Pikkuveljen ainoa hyvä yhteenkuuluvuus on P-kirjaimella alkaminen. That's it. Vaikka nykyäänkin omistan yhä pikkuveljeni, niin omassa taloudessa asuessani tietysti voisin taas kirjoittaa päiväkirjaa ja ehkä otankin sen tavaksi... Internettiin kirjoittaminen lähti ehkä enemmänkin vertaistuen vuoksi sekä sen takia, että halusin omalla tavallani antaa tukea muille kuin sain muilta. Lukiessani blogeja huomasin, kuinka samalla tavalla ajattelin, kuin todella moni muukin. Monet teksteistä olivat kuin suoraan omista päivistäni ja kokemuksistani. Aluksi teinkin vain niin, että loin profiilin ja kommentoin blogeihin. Pian huomasin kommentoivani yhä uudelleen, että tuota minäkin olen ajatellut! Ja tuota ja tuota, ja tuoltakin mustakin tuntui! Oi en olekaan ainoa! Ai saankin tuntea noin kun joku muukin tuntee niin? Miten joku voi tuntea samoja tunteita, samoista asioista? Se oli hienoa. Miksi? Siitä päästäänkin seuraavaan kohtaan.. Mutta yhä vieläkin tunnen samaoja tunteita monia blogia lukiessani ja ehkä ne siksi yhä kuuluvatkin rutiineihini...

Se oli hienoa siksi, ettei lähipiirissäni ollut ketään, joka olisi joutunut kokemaan lapsettomuutta. Vaikka moniin blogeihin verrattuna meidän odottamamme aika oli pieni ja meille kävi hyvin, niin ei se silti ole sama odottaa vuosi, kuin 2 kiertoa. Siinä on se 10 kertaa aikaa pettyä enemmän. Saati sitten edes ajatellen niitä, joilla on 5-6 vuotta takana! Ja toivottavasti vain vähän kiertoja enään jäljellä!! Koin ettei ollut ketään, joka olisi ymmärtänyt minua ja ajatuksiani. Ei ollut ketään kenelle olisin voinut asioista puhua. En halunnut, että kukaan tuttuni tiesi blogista, koska halusin kirjoittaa rauhassa, myös niistä pahoista tunteista. Huomaan itsekin jälkeenpäin tekstejä lukiessa, että olin ahdistunut. Melkein joka tekstissä kirjoitan, että olisin halunnut huutaa ja tuntui, että tukehtuu. Se ei johtunut siitä, että tukehtuisi kertomisen haluun, ei todellakaan. Tuntui, että tukehtui, koska oli niin yksin. Keskellä laajaa kaveripiiria, mutta yksin tämän asian kanssa. Olen todella onnellinen, että jostain syystä päädyin googlen kautta blogilistan pariin ja lapsettomuusblogeihin, toivottavasti jatkossakin moni asian tiimoilla pohtiva päätyy blogien kautta vertaistuenmaailmaan.

Hoitojen aikaan kävin usein syömässä ja hieman rentoutumassa, palkitsemassa, itseni aina kun tulin klinikalta pois. Osa teksteistä onkin kirjoitettu, kun söin salaattia ja katselin ulos ihmisten kulkiessa ikkunan ohitse kiireisinä, vakiopaikassani odottaessani bussin lähtevän kotikaupunkiin. Silloin oli helppo naputella puhelimella ilman, että kiinni kenenkään huomiota. Se kun sattui olemaan niin nykypäivää niin silloin kuin etenkin nyt.

Pikku hiljaa kohtalo puuttui kuvioihin. Aloin ymmärtämään, että on muitakin ja lapsettomuus onkin aika yleistä, ja että meillä oli vielä pieni aika odotusta vasta pohjalla. Samalla myös ymmärsin, kuinka lyhyet hoidot ovat, mihin resurssimme riittäisivät, mihin henkiset voimavarat riittäisivät/riittäisivätkö, kuinka pettymyksiä kestäisi/kuinka kauan ja se pelko siitä, mikäli perhettä ei olisikaan saanut. Kurkkua kuristi. Nyt, pienen ihmeen lottovoittajana, voin sanoa, että jostain se aavistus tuli. Aavistus siitä, mitä tässä elämässä halusi. Aina sitä on lasten kanssa viihtynyt ja mielellään niiden seuraan hakeutunut. Mutta oma lapsi on jotain, mitä rakastaa niin paljon, että pelkää samalla. En sano ettenkö olisi rakastanut sijaislapsia tai adoptiolasta. Aivan varmasti olisin! Olisin tehnyt heidänkin eteen kaikkeni. Mutta ei niidenkään saaminen ole mikään itsestäänselvyys, ei todellakaan. Senkin opin blogeja seuraamalla. On hullunkurista, kuinka jossain on lapsia "liikaa" tai jossain jotkut hylkäävät lapsia, eikä heille löydy kotia, joten he joutuvat hoitokoteihin, joissa välillä voi olla aika hurjatkin puitteet, kun taas toiset tekisivät mitä vain saadaakseen kasvattaa lapsen kodissaan lämpimän peiton alla, tarjota hellyyttä ja ruokaa ja rakkautta ja kaikkea mitä vain lapsi haluaisi! Mutta ei, heille ei sitä suoda helpolla, joten moni lapsi varttuu ennemmin aivan erilaisissa oloissa.

Tästä blogista tuli tosi tärkeä. Olisin halunnut pitää sitä omalla nimelläni, mutta en olisi uskaltanut kirjoittaa sitä niin vapautuneesti. Luulen, että mikäli aikaa olisi kulunut kauemmin, olisin siirtynyt omalla nimellä kirjoittamiseen. Nyt oli kuitenkin hyvä, kun sai kirjoittaa rauhassa nimimerkin suojassa. Silloin kun bloggailun aloin niin se ei edes ollut vielä niin yleistä kuin tänä päivänä, jolloin blogeja on paljon. Itsekin seuraan monia blogeja ja noh, suurin osa lapsettomuusblogeja, joita käyn kurkkaan ennen nukkumaanmenoa, onko tullut päivityksiä ja josko jollain olisi tärpännyt. Kiitos lumian toiminnon jolla blogit saa listaksi! Näitä blogeja olen seurannut melkein alusta asti ja ONNEKSI  melko moni, valitettavasti ei kuitenkaan läheskään kaikki, ole vielä päässeet toivottuun tulokseen asti. Tässä vaiheessa ihan hirmusti tarrasukkia ja plussatuulia heille, seuraan teitä kyllä ihan loppuun asti! Ja kommentoin tietty "hiljaisena" hämäläisenä ;)

En siis ole jättämässä profiiliani, enkä poista tätä blogia. Koska haluaisin, että joku voisi tästä saada toivoa tulevaan samassa tilanteessa kuin itse olin. Haluan myös säilyttää blogin muistona. Haluan lukea ja muistaa ne hetket, jotta jatkossakin joka päivä muistan kiittää onneani lottovoitostani. Ilmeisemmin meidän taipaleemme lapsensaannissa ovulaation puutteen vuoksi on joko odotusten ja luomuplussien taivalta tai sitten palaamme jossain vaiheessa klinikalle.. Vaikea sanoa.. Toivotaan tietysti, että plussia tulisi luomusti.

Olen kuitenkin päättänyt lopettaa blogin tähän kirjoitukseen. Sniif, kuinka onkaan haikea mieli..! En koe enään pystyväni kirjoittamaan niin vapaasti kuin ennen. En, vaikka yritin kyllä..

Haluan vielä kiittää..
                              Jokaista blogini vakituista seuraajaa, teitä 10:ntä joiden listalla olen
                              Jokaista 32 143 lukijaa (oikeesti, voiko pitää paikkaansa?! Luku siis blogin tilastoista)
                              Jokaista kommentoijaa
                              Jokaista kanssani tätä tietä kulkenutta
                              Jokaista mukanani jännittänyttä, surrutta ja iloinnutta

Haluan kiittää tästä yhteisestä matkasta, kaikesta tästä vertaistuen määrästä, kaikista niistä ihanista     kirjoituksistanne, onnitteluista ja kaikesta. Tulen kaipaamaan kirjoittamista. Tiedän sen jo nyt. Niinä päivinä palaan takaisin tänne ja luen näitä kirjoituksia. Palaan hetkeksi muistoihin. Olette silloin ajatuksissani. Samoin kuin jokaisena lapsettomien lauantaina, kun sytytän kynttilän, toivon samalla, että mahdollisimman moni tyhjä syli, joka pientä lämmintä kääröä halajaa, sen sinne saa, koska silloin rakkaus kohtaa rakkauden.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
Tein ja söin lämpimiä aterioita.
Minulla oli tahriintumattomat vaatteet.
Minulla oli hiljaisia puhelinkeskusteluja.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
Nukuin niin myöhään kuin halusin,
enkä kantanut huolta siitä,
kuinka myöhään menin nukkumaan.
Harjasin hampaani ja hiukseni joka päivä.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
Siivosin kotini joka päivä.
En koskaan kompastunut leluihin tai unohtanut tuutulaulun sanoja.
Ennen kuin minusta tuli äiti,
en tullut ajatelleeksi,
olivatko minun huonekasvini myrkyllisiä vai eivät.
En miettinyt koskaan rokotuksia.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
Minun päälleni ei oltu koskaan
oksennettu,
kakattu,
syljetty,
pureskeltu,
pissitty
eikä nipistelty pienillä sormilla.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
Minulla oli täydellinen mielenhallinta,
-ajatuksieni ja vartaloni hallinta.
Nukuin koko yön.
En ollut koskaan pidellyt kirkuvaa lasta,
jotta lääkärit voisivat tehdä
kokeita tai antaa rokotuksia.
En ollut koskaan katsonut itkuisiin
silmiin ja itkenyt.
En ollut koskaan ollut äärettömän
onnellinen yksinkertaisesta hymystä.
En ollut koskaan istunut myöhään yöllä
katsellen nukkuvaa lasta.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
En ollut koskaan pidellyt nukkuvaa vauvaa,
vain sen vuoksi,
etten halunnut laittaa häntä sänkyynsä.
En koskaan ollut tuntenut sydämeni
murskaantuvan miljooniksi pieniksi palasiksi,
kun en voinut lopettaa kipua.
En koskaan ollut tiennyt,
että jokin niin pieni voi vaikuttaa elämääni niin paljon.
En koskaan ollut tiennyt,
että voisin jotakuta rakastaa niin paljon.
En koskaan tiennyt, että rakastaisin olla äiti.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
En tiennyt miltä tuntuu
kun sydämeni on ruumiini ulkopuolella.
En tiennyt kuinka ihanalta voi tuntua,
kun syöttää nälkäistä vauvaa.
En tiennyt siteestä äidin ja lapsen välillä.
En tiennyt, että jokin niin pieni
voisi saada minut tuntemaan itseni niin tarpeelliseksi.

Ennen kuin minusta tuli äiti.
En ollut koskaan noussut ylös
yöllä kymmenen minuutin välein
tarkistaakseni, että kaikki on kunnossa.
En ollut koskaan tuntenut sitä
lämpöä
iloa
rakkautta
sydänsärkyä
ihmetystä
tai tyytyväisyyttä, joka äitiydestä tulee.
En tiennyt, että voisin tuntea niin paljon…

Ennen kuin minusta tuli äiti.

Rakkaudella -L-

Tunteiden skaalat

Äitiyden myötä on kyllä tunneskaalan kirjo lisääntynyt huomattavasti. Huomaa olevansa hyvin herkillä kaikille arvosteluille, erityisesti tietty omaan lapseen tai tekemisiin liittyville. Puolitutun peruslausahdus:" Voikun se on iso", " Ai se ei vieläkään osaa ryömiä". Tuntuu pahalta ja jää korviin soimaan. Vaikka terve järki sanookin, että nyt hei haloo, ei se sitä pahalla tarkoita! Jep jep..


Surulliset asiat saa helposti herkistyyn ja ei oo kyllä mikään uus juttu kyyneleet silmänurkissa. Miksi? Nokun telkkarista tuli sellanen ohjelma, jossa oli sellasia leijonan pentuja ja niiden emo oli kipeä ja sit se parantu ja ja ja... Kysyn vaan, että siis oikeesti?! Kyllä. Kannattihan sitä nyt vähän nyyhkiä..


Ärsyyntyminen. Ihan liian herkästi. Useista turhista asioista. Ja liian kovalla volyymilla. Mutta ei pojalle. Tahtojentaisto tilanteissa kyllä saa laitettua silmät kiinni, otettua kunnolla happea ja puhallettua ulos, ja noniin taas jatketaan rauhassa. Mutta kun isäntä jättää kengät oven eteen ja MELKEIN kompastut niihin tullessas kaupasta kotiin, on melkein varma että ne voisi syöttää sille ja huutaa ja raivota ja muristä ja äristä ja kitistä ja marista. Jepjep. Päivä pilalla. Taas kerran, mitä hittoa?! Yhäkö hormonit tekee temppujaan? Vai väsymys? Pääasia ettei tällaiseksi jäisi! Isännän kanssa muisteltu, että millanen sitä oli aiemmin? Tasasempi kuulemma.. Mutta se oli ennen imetystä(8,5kk), ennen raskautta ja hoitoja(12/12), kun pillerit jätettiin pois (12/11).. Jonkin aikaa sitten siis, ja niinhän se menee, että aika kultaa muistot. Jotenkin tarvii varmaan ruveta harjotteleen hermojen hallintaa, ihan jo senkin takia, ettei poju opi samaa kengän-syöttämis-mentaliteettia tulevaisuudessa.


Mutta on se vaan jännä, kuinka ihminen muuttuu vuosien ja kokemusten myötä. Hassua, kuinka elämää ei voi ennustaa. Miettiessä 5 vuotta aiemmin, niin ei olisi osannut odottaa, mitä on vielä tulossa, eikä nytkään osaa kuin toivoa, millaista toivoisi 5 vuoden päästä olevan.

Syyllisyys.

Syyllisyys.


Lapsesta lapsettomuuden jälkeen.
Syyllisyyden tunne lapsettomuudesta kertovan blogin jatkamisesta, vaikka on saanut lapsen. Syyllisyys raskauden kokemisesta. Syyllisyys onnellisuudesta. Syyllisyys halusta haluta lisää lapsia. Syyllisyys toisten positiivisista raskaustesteistä(taas). Syyllisyys pahoista ajatuksista kuullessa raskausuutisia. Syyllisyys asioista valittamisesta.


Kiertojen perusteella, meillä on yhä sama ongelma kuin aiemmin, minun kiertojeni epäsäännöllisyys ja ovulaation puuttuminen/epäsäännöllisyys. Ovulaatiotestejä on kulunut.


Poika on 7,5kk ja toivoisin niin kovasti olevani uudelleen raskaana. Koen kovaa syyllisyyttä siitä ajatuksesta. Tunnen, ettei minulla olisi oikeutta haluta enempää lapsia, koska olen jo yhden saanut ja toiset eivät saa yhtäkään. Yhä päivittäin, viimeistään nukkumaan mennessä ajattelen, kuinka onnekas olen, kun sain kokea raskauden ja saimme terveen lapsen. Tiedän tasan tarkkaan, ettei mikään niistä ole itsestään selvyys. Tiedän myös vahvemmin kuin koskaan, että minulla riittäisi rakkautta muillekin lapsille ja kuinka tulisin nauttimaan arjesta lasten kanssa. Tunnen syyllisyyttä myös siitä, että onnistuimme ns. Kevyellä hoidolla. Pelkään, että sen vuoksi emme pääse uudelleen hoitoihin, vaan joudumme yrittämään useita vuosia ensin ennen toista lasta. Luomuraskauden mahdollisuus varmasti siis on, koska inseminaatio meillä toimi. Enemmän se mietityttääkin, kuinka pieni mahdollisuus siihen on, kun kierrossa ei ole päätä eikä häntää, se on samanlainen kuin ennen inseminaatiohoitoja eikä sillonkaan vuosiin tärpännyt.


En olisi ikinä uskonut, että voisin hoitoja vielä ajatella, mutta mahdollisuus toisesta rakkauspakkauksesta olisi sen arvoinen. Tekisin mitä vaan toisen lapsen vuoksi. Nyt kun pieni mies on sen 7,5kk niin en voi kuin ihailla kuinka arki helpottuu versus vauva-aikaan ja kuinka mahtavaa on seurata tuon ihanuuden kasvua sekä kehitystä. Jos joku miettii kannattaako koittaa hoidoissa kaikkensa ja vähän päälle, niin minun mielipidettäni ei tarvitse hetkeäkään epäröidä: Kannattaa.


En olisi myöskään uskonut, että raskausuutiset satuttavat taas. Luulin sen kateellisuuden olevan jo ohitse mennyttä elämää. Annan kyllä itselleni luvan katkeruuteen, koska tiedän, ettei meidän toinenkaan lapsi olisi keneltäkään muulta pois. Ja miksen saisi haaveilla isosta perheestä? En haaveile urasta, en rahasta, en unelmavartalosta, en lottovoitosta tai ulkomaanmatkoista. Haaveilen suurperheen äitiydestä. Jos meille ei enempää lapsia tule, niin hukutan kyllä tämän yhden rakkauteeni aivan varmasti. Mutta aion myös yrittää parhaani haaveeni toteuttamisessa. Olisi se sitten jonkun mielestä väärin tai ei :)

Avautuminen kotihoidon lakkauttamisesta ja uudesta 6+6+6-ohjelmasta.

Että täällä kiehuu!! Ootteko muut jo lukeneet tästä 8/15 lakialoitteesta? Vanha äitiys- ja kotihoidon tuki poistuisi ja uusi 6+6+6-malli tilalle. Eli enään et voi hoitaa lasta 3-vuotiaaks asti kotona, se poistuu, tilalle 6kk+6kk+6kk-malli jossa äiti voi valita 2x6kk ja isä sit ton yhden. Eli voit olla vuoden ikään kotona ja sit mentävä töihin! Jos isä ei jää puoleksi vuodeksi kotiin niin lapsi olisi laitettava tarhaan! Perustellaan: Tasa-arvoisuutta (ihan yhtälailla ne isät nytkin saa jäädä jos haluaa tää vaan pakottaa ne jäämään), naiset nopeammin työelämään(kyllä ne jää sit sossun tuille ennemmin, jos haluavat olla kotona ihan ehdottomasti), lisää työpaikkoja(miten muka?! Entäs ne sijaiset joiden sopimukset katkeaa kun äidit palaakin vuoden jälkeen?!) ja että laman vuoksi valtiolle rahaa(ei se valtio tällä rikastu, indeksi lapsilisään ja tukiin, jos oot ministeri ja tienaat 9000€/kk(lukee nettisivuilla palkkakohdassa) niin sulle ei ole yksi 260€ edes vessapaperin väärti, jollekin yh:lle se on kuukauden ruuat ja vaipat!) Ja vaan kysyn, entä yksinhuoltajat? Entä monikkoperheet? Entä perheet, joissa äiti on työtön ja isä vain töissä? Ymmärrän kyllä, että pitää säästää, mutta ei lapsista, poliiseista ja terveydenhuollosta! Otetaan ne rahat maisemoinnista, ei rahoiteta kreikkoja, jos ei itsekään pärjätä, hyväksytään käyrät kurkut jne. kauppoihin niin saadaan kaikki syötävä kauppoihin eikä makseta hinnoissa niistä käyristäkin. Tää mamma on kiukkunen! Laitan linkin kaksplussan blogista, jonka kirjoittajan kanssa olen samaa mieltä asiasta.


Kaksplussan blogi.

Aika

Aika menee ihan liian nopeasti. 1/3 äitiyslomasta on mennyt. Poju kasvaa hienosti, isänsä poika, 3kk ja käyttää pituutensa vuoksi 74cm vaatteita :) on oppinut kääntyilemään kyljilleen, ymmärtää omistavansa kädet, joilla kurotella haluaamaansa kohden, tarttua kiinni ja viedä suuhun. Kuolaa, kikattelee ja narisee ääneen. Aivan huippu pieni ihminen. Äidin muru <3


Voisiko olla rikas? Saisi jäädä kotiin pikku hurmurin kanssa. Nyt kun saa käteen 1400€/kk niin pärjää vielä, mutta toukokuusta tulot tippuu 360€/kk ja sit ei kyllä enään pärjää. Huoh. Sillon kun oli hoidot niin muistaa kuinka niihin meni rahaa ja ketutti. Ei tiennyt tuleeko tulosta vaan taisteleeko turhaan saadaakseen maksettua hoidot. Luopui monista kivoista asioista hoitojen vuoksi. Vaikka silloin olisi pitänyt yrittää rentoutua ja nauttia elämästä, koska hormonit sotkivat kroppaa ja mieltä. Ei siihen vaan pystynyt. Enempi masensi, kuinka lihoi ja kuumat aallot hikoilutti, pettymykset otti päähän eikä näkynyt valoa tunnelin päässä. Oon onnellinen, että tehtiin Mallorcan reissu hoitojen aikaan, vaikka se veikin rahaa. Koska just sellaista silloin olis pitänyt tehdä, hemmotella itseään kaiken keskellä. Suosittelen jokaiselle hemmottelua, joka joutuu elään sen epävarmuuden keskellä!


Syksy ja pimeys ei tänä vuonna haittaa, tietystä pienestä syystä.. Mutta viime vuonna ne masensi. Tuntuu, että viime syksystä olisi valovuosi. Välissä oli raskaus, synnytys ja 3kk parasta aikaa. Mihin aika kuluu?


Meillä päivät menee höpsötellessä, leikkiessä, vaunutellessa, ystäviä näkiessä, syödessä ja nukkuessa. Tätä voisi jatkaa ikuisesti :)


p.s onko luvallista potea vauvakuumetta, mikäli oma vauva kasvaa ihan liian nopeasti? Niin se aika siis kultaa muistoja :D

Ääretön onnellisuus

monta kertaa päivässä ja erityisesti näin iltaisin, kun saa kuunnella pojun unista tuhinaa vieressä olevasta pinnasängystä, sitä miettii, kuinka hemmetin onnekas sitä on. Osaisko tätä arvostaa näin paljon, jos ei olis hoitoja takana?


Luen blogia tuttavaperheestä, joiden poika kuoli kohtuun lasketun ajan jo ylitettyä tuntemattomasta syystä. Kyyneleet virtasi taas vuolaasti uutta tekstiä lukiessa. Voi kuinka voisi sulkea tuon oman pienen syliinsä ja suojella sitä kaikelta pahalta ikuisesti! Ei voi edes käsittää tuttavapariskunnan tuskaa. Ei voi.


Voiko sanoa tuntevansa niiden tuskan, jotka ei koskaan saa tuntea tätä järjetöntä määrää rakkautta pientä ihmistä kohtaan? Ei voi.. Ei voi, koska ei ole lapseton. Miks joitakin onnistaa? Minkä takia toiset ei koskaan saa kokea tätä?


Facebookissa osui silmään teksti, jossa ystävällinen ihminen oli huomannut koiran Citymarketin ulkopuolella ja kiinnittänyt huomiota, kuinka koira oli useita tunteja joutunut tärisemään ulkopuolella kylmässä. Hän oli odottanut koiran luona useita tunteja. Saanut toiselta ystävälliseltä ihmiseltä fleecen koiralle. Lopulta siirtänyt koiran lämpimään tuulikaappiin. Useaan kertaan hän oli pyytänyt myös kaupan henkilökuntaa kuuluttamaan koiran omistajia. Lopulta oli selvinnyt, että omistajat olivat koko ajan seisseet pelikoneilla kuulutuksista välittämättä, tai siis ilmeisesti käyneet henkilökunnalle valittamassa kuulutuksista. 112:sta oli ystävälliselle naiselle sanottu, että sieltä apua saa kun kauppa sulkeutuu, jos omistajia ei sillon näy. Sen vuoksi nainen jäi koiran luokse. Voitteko kuvitella?? Kuinka ihana ihminen. Ja kuinka p****t koiran omistajat!!! Olivat lopulta ennen sulkemisaikaa tulleet ja ruvenneet mouhoamaan, että mitä yrittävät varastaa koiraa ja koiralla on turkki, kyllä se pärjää. Itse olisin toivonut, että omistajat olisi sidottu kaupan ulkopuolelle toppatakki päällä ohuissa legginseissä yhtä pitkäksi ajaksi. Ei sillä koiralla takapuolessa sellaista karvakasaa ole ja kuka luulee sen jaksavan seistä useita tunteja!? Mitä älykääpiöitä. Mutta tästä pohdin, miten tuollaiset hankkii/saa lemmikkejä? Sama ihmisissä.. Minkä takia, jotka kamalat ihmiset saa lapsia ja tekevät niille sitten pahaa tai jättävät heitteille. Kun olisi paljon perheitä ilman lapsia, mutta täynnä rakkautta ja lämpöä. Sellaisia perheitä, joissa lasten ei koskaan tarvitsisi kärsiä! Eikä lemmikkien.. Maailma tuntuu välillä todella epäreilulta..


Joka hetki pitäis pystyä elään hetkessä. Ei sais odottaa ajan kuluvan, kun ei sitä saa takaisin. Pelottavaa. Se, että ihminen vanhenee eikä voi sille mitään.. Että kaikki kuolee joskus eikä välttämättä saa enään ikinä elää. Ettei enään koskaan ole olemassa, eikä pysty ajatteleen. Kun ei ole olemassa.. Hui. Ei saa ajatella. Alkaa pelottamaan.. Mutta kuinka lapseton, joka haluaa elämässään ylikaiken perheen, voi nauttia joka hetkestä? Jos ei halua muuta. Jos se on kaikkein tärkeintä. Tätä itse pelkäsin. Etten saisi omaa pikkuista. Sitä syytä, jonka takia elää ja joka tekee siitä elämästä niin tärkeätä, että nauttii niin monta kertaa päivässä siitä, että on elossa ettei mitään järkeä. Koska poju on nyt meinaan 2kk ja vieläkin päivittäin, välillä tuntuu, että yhä useammin halaa ja pusuttelee pientä samalla ajatellen, onneksi minulla on sinut ja onneksi elän, onneksi saan rakastaa jotain niin paljon kuin rakastan sinua. Mikään ei voisi korvata tätä tunnetta. Äidinrakkautta. Pyyteetöntä. Vilpitöntä. Puhdasta rakkautta. Eli? Tunnetta, että sydän pakahtuu rinnasta kun pikkuinen hymyilee, sydäntä raastava kipu kun toinen painautuu yöllä ihan kiinni vatsaasi kun yrität korjata asentoa(ja nostaa häntä omaan sänkyyn) ja asentoa korjatessa pikkuruinen nyytti painautuu yhä tiukemmin kiinni ja päästää pienen säälittävän äänen, ei siinä voi kun hymyillä ja tuntea tuskaa pakahduttavasta hellyydestä.


Olen onnellinen karvaisista pienokaisistammekin. Ne opettivat meille rakkautta ja perheen perustamista jo ennen pojua. Ne ottivat vastaan hellyyttä ja ennen kaikkea antoivat sitä itsekin. Voin lämpimästi suositella lemmikkiä jokaiselle, jolla on antaa niille lämpöä ja rakkautta. Meille haukut toivat paljon iloa ja lohtua hoitojenkin aikaan, ovat opettaneet paljon ja ovat täydellisiä perheenjäseniä, joista emme ikinä luopuisi <3


Pointti?

Carpe diem, tartu hetkeen <3

15.8.2014 meille syntyi meidän maailman suloisin pikku prinssi

kaiken jälkeen; vaikea alulle saaminen, raskaus kaikine vaivoineen ja rankka synnytys. Hän on täällä. Pieni, suloinen, maailmaa ihmettelevä, unissaan hymyilevä, hyväntuoksuinen, hellyyttävä otus. Meidän oma pikkuisemme. Meidän poikamme. Isänsä nenä, sanovat kaikki ja totta se onkin. Joka kerta sen kuulleessaan tuntee silti pienoista ylpeyttä, meidän, meidän pikkuisemme. Voikun jokainen saisi tämän kokea!


Eihän tämä tietysti yhtä juhlaa ole, ei äidinrakkaus herännyt ensisilmäyksellä, vaan rakkaus pientä kohtaan vahvistuu päivä päivältä. Pelot menettämisestä samaa vauhtia, voi kunpa sille ei ikinä kävisi mitään! Voikun voisin suojella häntä siipieni alla joka hetki ja ne siivet olisivat turvalliset.. Voikun en kaatuisi hän sylissäni portaissa tai liukkaat käteni eivät lipsahtaisi pyllypesuissa kiinni pitäessä. Tästäkö tämä ikuinen pelko pienen puolesta on sitten vissiin alkanut.


Koirat ovat yhä samanlailla myös meidän pikkuisiamme, puhutaankin ikään kuin sisaruksista, koska ne ovat meidän perheenjäseniämme ja meille niin kovin rakkaita myös :) ovat hyvin ottaneet uuden tulokkaan laumaansa.


sitä odottaa jo millainen pienestä ihmisestämme oikein kasvaa. Nyt hän on oikein kiltti. Tykkää paljon katsella ja tutkiskella meitä hereillä ollessaan. Toivotaan, että hänestä kasvaisi hyvätapainen nuori herra, perisi isänsä kielipään ja kiltteyden, äidiltänsä päättäväisyyden ja tunteidensa kautta elämisen.


onnellinen? Kaiken jälkeen, väsynyt, mutta kyllä, onnellinen. Onnellinen ja kiitollinen. Pieni helpotuksen huokaus myös menneelle, tämä ei todellakaan ollut helppo taival ja sitä käsitellään vielä pitkään. Ehkä tuo pieni mies ja häneen kasvamisensa katsominen auttaa ajan kanssa hyväksymään kaiken kivun ja tuskan. Ehkä tätä kaikkea voi vielä joskus muistella hymyssä suin, vielä ei.. Nyt vielä muistaa liian hyvin sen odotuksen, pettymykset menkkojen alkaessa, sen epätoivoisen kaipuun ja katkeruuden nähdessään raskaana olevia sekä vauvoja. Raskauden kivut, säryt, kokonaisvaltaiset muutokset kropassa, yhä uudet vastoinkäymiset 9 kk ajalta ja lopun tuskaisen odotuksen(poika syntyi 41+5). Synnytyksen kivun, komplikaatiot, pelon oman ja pienen puolesta vuorotellen, toipuminen, taas kerran fyysinen kuin henkinenkin toipuminen..


Nyt mennään päivä kerrallaan ja katsotaan mitä tulevaisuudella on vielä tuotavana tullessaan.. Toivotaan, että kaiken jälkeen paljon hyvää <3