kaiken jälkeen; vaikea alulle saaminen, raskaus kaikine vaivoineen ja rankka synnytys. Hän on täällä. Pieni, suloinen, maailmaa ihmettelevä, unissaan hymyilevä, hyväntuoksuinen, hellyyttävä otus. Meidän oma pikkuisemme. Meidän poikamme. Isänsä nenä, sanovat kaikki ja totta se onkin. Joka kerta sen kuulleessaan tuntee silti pienoista ylpeyttä, meidän, meidän pikkuisemme. Voikun jokainen saisi tämän kokea!
Eihän tämä tietysti yhtä juhlaa ole, ei äidinrakkaus herännyt ensisilmäyksellä, vaan rakkaus pientä kohtaan vahvistuu päivä päivältä. Pelot menettämisestä samaa vauhtia, voi kunpa sille ei ikinä kävisi mitään! Voikun voisin suojella häntä siipieni alla joka hetki ja ne siivet olisivat turvalliset.. Voikun en kaatuisi hän sylissäni portaissa tai liukkaat käteni eivät lipsahtaisi pyllypesuissa kiinni pitäessä. Tästäkö tämä ikuinen pelko pienen puolesta on sitten vissiin alkanut.
Koirat ovat yhä samanlailla myös meidän pikkuisiamme, puhutaankin ikään kuin sisaruksista, koska ne ovat meidän perheenjäseniämme ja meille niin kovin rakkaita myös :) ovat hyvin ottaneet uuden tulokkaan laumaansa.
sitä odottaa jo millainen pienestä ihmisestämme oikein kasvaa. Nyt hän on oikein kiltti. Tykkää paljon katsella ja tutkiskella meitä hereillä ollessaan. Toivotaan, että hänestä kasvaisi hyvätapainen nuori herra, perisi isänsä kielipään ja kiltteyden, äidiltänsä päättäväisyyden ja tunteidensa kautta elämisen.
onnellinen? Kaiken jälkeen, väsynyt, mutta kyllä, onnellinen. Onnellinen ja kiitollinen. Pieni helpotuksen huokaus myös menneelle, tämä ei todellakaan ollut helppo taival ja sitä käsitellään vielä pitkään. Ehkä tuo pieni mies ja häneen kasvamisensa katsominen auttaa ajan kanssa hyväksymään kaiken kivun ja tuskan. Ehkä tätä kaikkea voi vielä joskus muistella hymyssä suin, vielä ei.. Nyt vielä muistaa liian hyvin sen odotuksen, pettymykset menkkojen alkaessa, sen epätoivoisen kaipuun ja katkeruuden nähdessään raskaana olevia sekä vauvoja. Raskauden kivut, säryt, kokonaisvaltaiset muutokset kropassa, yhä uudet vastoinkäymiset 9 kk ajalta ja lopun tuskaisen odotuksen(poika syntyi 41+5). Synnytyksen kivun, komplikaatiot, pelon oman ja pienen puolesta vuorotellen, toipuminen, taas kerran fyysinen kuin henkinenkin toipuminen..
Nyt mennään päivä kerrallaan ja katsotaan mitä tulevaisuudella on vielä tuotavana tullessaan.. Toivotaan, että kaiken jälkeen paljon hyvää <3
sunnuntai 24. elokuuta 2014
keskiviikko 16. heinäkuuta 2014
Pohdintaa
Eräs tuttavani on kärsinyt useamman vuoden lapsettomuudesta puolisonsa kanssa. Tänä kesänä tuli hetki, jolloin heille tehtiin viimeiset kunnalliset hoidot. Seuraavat olisivat sitten yksityisellä puolella, ja kuten kaikki sen tietävät, niin nehän maksavat ja paljon..
Heillä on ongelmaa niin kierrossa kuin siittiöissäkin. Kuitenkin heille tarjottiin vielä yksi mahdollisuus: alkionsiirto. Eli kun joiltakin pareilta on otettu munasoluja, jotka on hedelmöitetty siittiöillä, kypsytelty maljalla blastioiksi, siirretty osa kohtuun ja loput pakkaseen odottamaan tulevaisuutta, josko pari haluaisi vielä käyttää loputkin. Jotkut parit eivät halua ja näitä pakkasalkioita voidaan ilmeisesti sitten tarjota niin että kun kaikki hoidot on käyty lävitse omilla keinoin, niin olisi vielä mahdollisuus saada koitettua jo hieman kypsyneellä alkiolla... Tuttavani naispuoleinen henkilö asiaa minulle selitti ja näin asian ymmärsin.. yhden mahdollisuuden jälkeen ei siis kai tulisi toista tilaisuutta, sitä en tiedä olisiko rahalla mahdollista saada lisää tilaisuuksia, mutta tämä jäi silti pohdituttamaan minua..
Pohdin siis sitä, että mitä itse tuossa tilanteessa tekisin? Keskustelimme asiasta tuttavani kanssa ja ymmärsin, kuinka hankala päätös aivan varmasti heille on... Koska kun kuitenkin alkio olisi jo alkio, sillä olisi täysin eri geenit.. Aivan kuin adoptiossa. Ei kummankaan sukusoluja.. Mutta se kasvaisi kuitenkin kohdussa.. Itse ajattelen nyt ollessani raskaana rv 37, että olen tavattoman onnekas kun olen saanut kokea raskauden, sen tuomat muutokset(fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset), tuntea lapsen kasvun vatsassa ja 9kk ajan valmistautua oman lapsen tuloon. Mutta jos kaikki olisikin lähtöisin lahja-alkiosta, niin ajattelisinko silloinkin lapsen omanani? Tai siis tietysti omanani, ja silloin saisi kuitenkin kokea raskauden ja luoda jo raskausaikana tietynlaisen tunnesiteen vauvaan... Mutta tuttavani ei tiennyt mm. Että saako alkion juurista tietää mitään? Mitä jos lapsi olisikin geeneiltään ulkomaalainen ja mahdollisesti ihonväri erilainen kuin vanhempien tai eihän ole mitään tietoa geeniperimästä muutoinkaan. Adoptiossa voi kuitenkin varautua tuollaisiin asioihin, mutta lahja-alkio tapauksessa synnytys ja vauvan näkeminen olisivat varmasti, mikäli mahdollista, niin entistä jännittävämmät hetket. Itse voisin ajatella perheeseemme adoptiolapsen ulkomailta, mutta kaikki parit eivät välttämättä siihen ajatukseen sopeutuisi, kaikki kun eivät halua adoptiotakaan.. Kuitenkin ajattelisin hyvänä asiana, että olisi mahdollisuus kokea raskaus. Vaikka itselläkin on paljon vaivoja ollut, eikä aika ole mennyt ruusuilla tanssien, niin onhan tämä nyt ihmeellistä aikaa kaikin puolin.. Ja soisin sen jokaisen naispuoleisen voivan kokea, jos vaan haluaa..
Pohdin myös, että voisiko alkiosta kuitenkin vähän muodostua kohdussa ollessa, kuitenkin 9kk, niin tulevien vanhempiensa kaltainen? Kuitenkin ravinto, verenkierto ja kaikki toiminnot kulkevat äidin kautta. Josko jokin muokkaisi hieman vauvaa tuleviin vanhempiin päin?
Uskon kovasti kasvatuksen merkitykseen. Ajattelen, että lapsi oppii paljon malli- ja roolioppimisen kautta. Eli sillä mitä lapsi arjessa näkee ja kokee olisi suuri vaikutus hänen tulevaisuuteensa. Tietysti sairaudet voivat vaikuttaa, mutta sairastua voi koska tahansa, missä elämän vaiheessa tahansa. Että ehkä sitä en niin ajattele tässä tapauksessa.. Mutta se että se vauva olisi ihan ensi hetkestä asti siinä rinnalla ja vierellä, pakkohan sillä olisi olla erilainen vaikutus kuin, jos adoptoisi 2 vuotiaan lapsen.. Pakkohan lapsen olisi alkaa muistuttaa vanhempiaan?
Kyllähän kasvattavat vanhemmat olisivat ne oikeat vanhemmat, varsinkin jos alkio ollut raskausajan äidin vatsassa? Tottunut hänen ääneensä ja elänyt päivittäisessä arjessa mukana.
Inhottavaa olisi, jos olisi niin herkkä, että antaisi ulkopuolisten mielipiteiden vaikuttaa päätökseen. Esimerkkinä, jos asuisi pienessä kylässä. Lapsi olisikin tummaihoinen ja vanhemmat eivät. Kuinka kauan kestäisi spekuloinnit vieraissa käymisestä tai utelut adoptioista/hoidoista, jos olisi nähnyt äidin jo odotusaikana vatsa pystyssä. Mielestäni tämä ei olisi hyvä syy jättää näin hyvä tilaisuus väliin, mutta taas ollaan erilaisia ihmisiä ja joillekin sekin voi oikeasti olla paha paikka pohtia sitäkin puolta.
Näkisin siis tarjouksen loistavana tilaisuutena, jota olisi vain hetki sulateltava mielessä.. Jotenkin vain ajattelee, että kun tietää tämänkin parin kovasti haluavan lapsia, niin että koittaisi kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot.. Kun joillakin ei olisi tällaistakaan mahdollisuutta, jos olisi vaikka rakenteellinen poikkeavuus eikä olisi kohtua. Helppoa se ei varmasti olisi, ja unettomia öitä itse ainakin viettäisin miettiessäni lahja-alkio asiaakin..
Monia asioita on mielessä pyörinyt ja lähiaikoina niitä tänne varmaan purankin. On helpompi pohtia asioita monelta kantilta, kun muistaa kirjoituksia luettuaan mitä on miettinyt aiemmin..
Heillä on ongelmaa niin kierrossa kuin siittiöissäkin. Kuitenkin heille tarjottiin vielä yksi mahdollisuus: alkionsiirto. Eli kun joiltakin pareilta on otettu munasoluja, jotka on hedelmöitetty siittiöillä, kypsytelty maljalla blastioiksi, siirretty osa kohtuun ja loput pakkaseen odottamaan tulevaisuutta, josko pari haluaisi vielä käyttää loputkin. Jotkut parit eivät halua ja näitä pakkasalkioita voidaan ilmeisesti sitten tarjota niin että kun kaikki hoidot on käyty lävitse omilla keinoin, niin olisi vielä mahdollisuus saada koitettua jo hieman kypsyneellä alkiolla... Tuttavani naispuoleinen henkilö asiaa minulle selitti ja näin asian ymmärsin.. yhden mahdollisuuden jälkeen ei siis kai tulisi toista tilaisuutta, sitä en tiedä olisiko rahalla mahdollista saada lisää tilaisuuksia, mutta tämä jäi silti pohdituttamaan minua..
Pohdin siis sitä, että mitä itse tuossa tilanteessa tekisin? Keskustelimme asiasta tuttavani kanssa ja ymmärsin, kuinka hankala päätös aivan varmasti heille on... Koska kun kuitenkin alkio olisi jo alkio, sillä olisi täysin eri geenit.. Aivan kuin adoptiossa. Ei kummankaan sukusoluja.. Mutta se kasvaisi kuitenkin kohdussa.. Itse ajattelen nyt ollessani raskaana rv 37, että olen tavattoman onnekas kun olen saanut kokea raskauden, sen tuomat muutokset(fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset), tuntea lapsen kasvun vatsassa ja 9kk ajan valmistautua oman lapsen tuloon. Mutta jos kaikki olisikin lähtöisin lahja-alkiosta, niin ajattelisinko silloinkin lapsen omanani? Tai siis tietysti omanani, ja silloin saisi kuitenkin kokea raskauden ja luoda jo raskausaikana tietynlaisen tunnesiteen vauvaan... Mutta tuttavani ei tiennyt mm. Että saako alkion juurista tietää mitään? Mitä jos lapsi olisikin geeneiltään ulkomaalainen ja mahdollisesti ihonväri erilainen kuin vanhempien tai eihän ole mitään tietoa geeniperimästä muutoinkaan. Adoptiossa voi kuitenkin varautua tuollaisiin asioihin, mutta lahja-alkio tapauksessa synnytys ja vauvan näkeminen olisivat varmasti, mikäli mahdollista, niin entistä jännittävämmät hetket. Itse voisin ajatella perheeseemme adoptiolapsen ulkomailta, mutta kaikki parit eivät välttämättä siihen ajatukseen sopeutuisi, kaikki kun eivät halua adoptiotakaan.. Kuitenkin ajattelisin hyvänä asiana, että olisi mahdollisuus kokea raskaus. Vaikka itselläkin on paljon vaivoja ollut, eikä aika ole mennyt ruusuilla tanssien, niin onhan tämä nyt ihmeellistä aikaa kaikin puolin.. Ja soisin sen jokaisen naispuoleisen voivan kokea, jos vaan haluaa..
Pohdin myös, että voisiko alkiosta kuitenkin vähän muodostua kohdussa ollessa, kuitenkin 9kk, niin tulevien vanhempiensa kaltainen? Kuitenkin ravinto, verenkierto ja kaikki toiminnot kulkevat äidin kautta. Josko jokin muokkaisi hieman vauvaa tuleviin vanhempiin päin?
Uskon kovasti kasvatuksen merkitykseen. Ajattelen, että lapsi oppii paljon malli- ja roolioppimisen kautta. Eli sillä mitä lapsi arjessa näkee ja kokee olisi suuri vaikutus hänen tulevaisuuteensa. Tietysti sairaudet voivat vaikuttaa, mutta sairastua voi koska tahansa, missä elämän vaiheessa tahansa. Että ehkä sitä en niin ajattele tässä tapauksessa.. Mutta se että se vauva olisi ihan ensi hetkestä asti siinä rinnalla ja vierellä, pakkohan sillä olisi olla erilainen vaikutus kuin, jos adoptoisi 2 vuotiaan lapsen.. Pakkohan lapsen olisi alkaa muistuttaa vanhempiaan?
Kyllähän kasvattavat vanhemmat olisivat ne oikeat vanhemmat, varsinkin jos alkio ollut raskausajan äidin vatsassa? Tottunut hänen ääneensä ja elänyt päivittäisessä arjessa mukana.
Inhottavaa olisi, jos olisi niin herkkä, että antaisi ulkopuolisten mielipiteiden vaikuttaa päätökseen. Esimerkkinä, jos asuisi pienessä kylässä. Lapsi olisikin tummaihoinen ja vanhemmat eivät. Kuinka kauan kestäisi spekuloinnit vieraissa käymisestä tai utelut adoptioista/hoidoista, jos olisi nähnyt äidin jo odotusaikana vatsa pystyssä. Mielestäni tämä ei olisi hyvä syy jättää näin hyvä tilaisuus väliin, mutta taas ollaan erilaisia ihmisiä ja joillekin sekin voi oikeasti olla paha paikka pohtia sitäkin puolta.
Näkisin siis tarjouksen loistavana tilaisuutena, jota olisi vain hetki sulateltava mielessä.. Jotenkin vain ajattelee, että kun tietää tämänkin parin kovasti haluavan lapsia, niin että koittaisi kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot.. Kun joillakin ei olisi tällaistakaan mahdollisuutta, jos olisi vaikka rakenteellinen poikkeavuus eikä olisi kohtua. Helppoa se ei varmasti olisi, ja unettomia öitä itse ainakin viettäisin miettiessäni lahja-alkio asiaakin..
Monia asioita on mielessä pyörinyt ja lähiaikoina niitä tänne varmaan purankin. On helpompi pohtia asioita monelta kantilta, kun muistaa kirjoituksia luettuaan mitä on miettinyt aiemmin..
maanantai 5. toukokuuta 2014
Ehkäisy
Muutamakin ihminen on kysynyt raskauteni aikana, millaista ehkäisyä ajattelimme raskauden jälkeen. Nyt kun viikkoja on 27, en osaa ajatella, että olisi syytä ottaa ehkäisyä käyttöön raskauden jälkeen. Moni sanoo, että kannattaisi odottaa kunnes ensimmäinen kävelee ennen toisten lasten hankkimista.
Mutta kun se ei ole niin yksinkertaista.
Sanotaan myös, että toinen lapsi tulisi helpommin kuin ensinmäinen. Mutta ei sitä kukaan voi luvata. Voihan se olla, että tämä pieni on meidän ainoa. Olemme jo tästä pikkuisesta todella onnellisia, vaikka on paljon mitä voi vielä sattua ja tapahtua ennen pikkuisen tuloa ulos. Olen onnellinen, että olen saanut kokea raskauden, vaikkei tämä olekaan ollut helppoa fyysisesti, eikä kyllä sen myötä henkisestikään.. Mutta koen silti olevani onnekas, kun olen saanut kokea jo plussan ja pikkuisen napakat potkut masussa. Vaikka seuraava raskaus olisi tähän astista rankempi, en kyllä siltikään ole raskauden jälkeen ajatellut ehkäisyä.. Jos on mahdollisuus kokea tämä uudelleen, niin se on varmasti sen kaiken arvoista. Jos toiseen lapseen menisikin muutama vuosi niinkuin tähän pikku prinssiin, niin olen myös onnellinen siitä, että hakeuduimme ajoissa hoitoihin.
Keskimääräisesti, jos pariskunnilla menee se vuosi yritystä ennen plussaa, niin monen tiedän odottaneen vuosia toivoen, että luonto auttaa kyllä.. En tiedä, kuinka kauan itse odottaisin ennen toista, ehkä taasen sen vuoden? Toivoisin kovasti ettei raskaus olisi hoidoista kiinni.. Ja samalla onnellinen, että hoidoilla voisi olla mahdollisuus kuitenkin toiseenkin.. Suurperhe haave elää yhä. Kaikessa olisikin kuitenkin pieni positiivinen haave. Mutta onnellisuus ei ole siitä kiinni. Onnellisuus on tässä ja nyt. Ei huomista tai tulevaa halua edes nyt ajatella, haluaa elää hetkessä. Voikun saisi nää hetken johonkin talteen ja voisi käydä niitä läpi yhä uudelleen ja uudelleen. Ja voikun jokaisella olisi mahdollisuus tähän samaan. Yhä tulee paha mieli monen puolesta, jonka blogeja lukee lapsettomuuden jatkuessa. Jotenkin ei voi kuin oikein oikein kovasti toivoa, että heillekin löytyisi keino lapsensaamiseen/tapahtuisi omanlainen ihme.
Mutta kun se ei ole niin yksinkertaista.
Sanotaan myös, että toinen lapsi tulisi helpommin kuin ensinmäinen. Mutta ei sitä kukaan voi luvata. Voihan se olla, että tämä pieni on meidän ainoa. Olemme jo tästä pikkuisesta todella onnellisia, vaikka on paljon mitä voi vielä sattua ja tapahtua ennen pikkuisen tuloa ulos. Olen onnellinen, että olen saanut kokea raskauden, vaikkei tämä olekaan ollut helppoa fyysisesti, eikä kyllä sen myötä henkisestikään.. Mutta koen silti olevani onnekas, kun olen saanut kokea jo plussan ja pikkuisen napakat potkut masussa. Vaikka seuraava raskaus olisi tähän astista rankempi, en kyllä siltikään ole raskauden jälkeen ajatellut ehkäisyä.. Jos on mahdollisuus kokea tämä uudelleen, niin se on varmasti sen kaiken arvoista. Jos toiseen lapseen menisikin muutama vuosi niinkuin tähän pikku prinssiin, niin olen myös onnellinen siitä, että hakeuduimme ajoissa hoitoihin.
Keskimääräisesti, jos pariskunnilla menee se vuosi yritystä ennen plussaa, niin monen tiedän odottaneen vuosia toivoen, että luonto auttaa kyllä.. En tiedä, kuinka kauan itse odottaisin ennen toista, ehkä taasen sen vuoden? Toivoisin kovasti ettei raskaus olisi hoidoista kiinni.. Ja samalla onnellinen, että hoidoilla voisi olla mahdollisuus kuitenkin toiseenkin.. Suurperhe haave elää yhä. Kaikessa olisikin kuitenkin pieni positiivinen haave. Mutta onnellisuus ei ole siitä kiinni. Onnellisuus on tässä ja nyt. Ei huomista tai tulevaa halua edes nyt ajatella, haluaa elää hetkessä. Voikun saisi nää hetken johonkin talteen ja voisi käydä niitä läpi yhä uudelleen ja uudelleen. Ja voikun jokaisella olisi mahdollisuus tähän samaan. Yhä tulee paha mieli monen puolesta, jonka blogeja lukee lapsettomuuden jatkuessa. Jotenkin ei voi kuin oikein oikein kovasti toivoa, että heillekin löytyisi keino lapsensaamiseen/tapahtuisi omanlainen ihme.
perjantai 7. helmikuuta 2014
"Nyt et ole enään lapseton!"
Jaahas... Taas kerran voi vain pohtia, että noin voi sanoa vain ihminen, joka ei ole kokenut lapsettomuushoitoja.
Ei se kaikki kokema pyyhkiytynyt pois mielestä, kun vihdoin testi näytti plussaa. Ei todellakaan.
Luulin, että koen meidän olleen aina ns. lapsettomia. Hankala selittää, mutta tarkoitan sitä, että ymmärrämme puolisoni kanssa, miltä tuntuu odottaa, odottaa ja odottaa lasta. Elää ne monet toiveet. Pettyä pettymyksen jälkeen. Itkeä, toivoa, itkeä taas ja toivoa taas. Katsella muiden onnea, toivoa omaa onnea. Antaa periksi universumille, ettei voi itse asialle mitään ja samalla juoda aamuisin greippimehua mama multivitamiinien kanssa, koska jossain on lukenut, että se voisi auttaa raskaaksi tulossa. Me tiedämme, miltä tämä ja paljon muuta tuntuvat. Uskon, että nautimme tästä raskausajasta ja toivottavasti tulevasta pienokaisestamme eri tavalla kuin ihmiset, jotka eivät ole kokeneet lapsettomuutta.
Ei lapsettomuus ole pelkästään fyysistä, mielestäni enemmänkin 60% henkistä ja 40% fyysistä. Mielipiteeseeni voi tietenkin vaikuttaa sekin, että meidän/minun tiedoissani lukee tällä hetkellä määrittämätön lapsettomuus, koska syytä lapsettomuudelle ei löytynyt. Itse veikkaan sen olleen epäsäännöllinen kierto, koska inseminaatiosta kuitenkin apu löytyi... Ajattelisin ehkä erilailla, mikäli olisi selvinnyt ihan joku tarkka syy... Mutta uskon silti, että ilman hoitoja raskaaksi tuleminen olisi varmasti joko kestänyt todella pitkän aikaa, tai olisi jäänyt kokonaan tapahtumatta..
Jollain tasolla olin luovuttanut marras-joulukuun aikaan, sen huomaa hyvin teksteistäkin, olen niihin laittanutkin etten usko inseminaation toimivuuteen. Siinä vaiheessa olin ehkä niin jotenkin kyllästynyt siihen pistelyyn ja hormonimyrskyyn ettei toivoa tuntunut olevan. Mutta en silti usko siihen, minkä monesti kuulin, että sitten tärppää kun lopettaa yrittämästä. Mielestäni saa olla aikamoinen taituri, että pystyy kesken hoitojen rentoutumaan ja unohtamaan kaiken. Lapsettomuudesta tuli kuitenkin niin iso osa arkea. Se vaikutti henkisesti, fyysisesti, parisuhteeseen, taloudelliseen tilanteeseen, mielipiteisiin, koko tulevaisuuden suunnitteluun, reissujen suunnitteluun (koska hoidot, mikä kierron vaihe).. En todellakaan voi väittää nauttineeni hoidoista missään vaiheessa, mutta toisaalta nyt on helppo jälkeenpäin miettiä pieni ihme sisässään, ettei olisi vaihtanut niitä poiskaan.. Kyllä nyt on silmät avartuneet niin paljolle.. Toisaalta, en väitä etteikö voisi olla avarakatseinen ilman hoitojakin. Minä en ehkä kuitenkaan olisi tällä tavoin kuin nyt olen..
Mutta silti tiedän olleeni se osa väestöä, joka on lapsettomuudesta kärsinyt, eikä sitä muuta mikään. Ei edes pikkuisemme, hän on osa tätä kaikkea <3
Ei se kaikki kokema pyyhkiytynyt pois mielestä, kun vihdoin testi näytti plussaa. Ei todellakaan.
Luulin, että koen meidän olleen aina ns. lapsettomia. Hankala selittää, mutta tarkoitan sitä, että ymmärrämme puolisoni kanssa, miltä tuntuu odottaa, odottaa ja odottaa lasta. Elää ne monet toiveet. Pettyä pettymyksen jälkeen. Itkeä, toivoa, itkeä taas ja toivoa taas. Katsella muiden onnea, toivoa omaa onnea. Antaa periksi universumille, ettei voi itse asialle mitään ja samalla juoda aamuisin greippimehua mama multivitamiinien kanssa, koska jossain on lukenut, että se voisi auttaa raskaaksi tulossa. Me tiedämme, miltä tämä ja paljon muuta tuntuvat. Uskon, että nautimme tästä raskausajasta ja toivottavasti tulevasta pienokaisestamme eri tavalla kuin ihmiset, jotka eivät ole kokeneet lapsettomuutta.
Ei lapsettomuus ole pelkästään fyysistä, mielestäni enemmänkin 60% henkistä ja 40% fyysistä. Mielipiteeseeni voi tietenkin vaikuttaa sekin, että meidän/minun tiedoissani lukee tällä hetkellä määrittämätön lapsettomuus, koska syytä lapsettomuudelle ei löytynyt. Itse veikkaan sen olleen epäsäännöllinen kierto, koska inseminaatiosta kuitenkin apu löytyi... Ajattelisin ehkä erilailla, mikäli olisi selvinnyt ihan joku tarkka syy... Mutta uskon silti, että ilman hoitoja raskaaksi tuleminen olisi varmasti joko kestänyt todella pitkän aikaa, tai olisi jäänyt kokonaan tapahtumatta..
Jollain tasolla olin luovuttanut marras-joulukuun aikaan, sen huomaa hyvin teksteistäkin, olen niihin laittanutkin etten usko inseminaation toimivuuteen. Siinä vaiheessa olin ehkä niin jotenkin kyllästynyt siihen pistelyyn ja hormonimyrskyyn ettei toivoa tuntunut olevan. Mutta en silti usko siihen, minkä monesti kuulin, että sitten tärppää kun lopettaa yrittämästä. Mielestäni saa olla aikamoinen taituri, että pystyy kesken hoitojen rentoutumaan ja unohtamaan kaiken. Lapsettomuudesta tuli kuitenkin niin iso osa arkea. Se vaikutti henkisesti, fyysisesti, parisuhteeseen, taloudelliseen tilanteeseen, mielipiteisiin, koko tulevaisuuden suunnitteluun, reissujen suunnitteluun (koska hoidot, mikä kierron vaihe).. En todellakaan voi väittää nauttineeni hoidoista missään vaiheessa, mutta toisaalta nyt on helppo jälkeenpäin miettiä pieni ihme sisässään, ettei olisi vaihtanut niitä poiskaan.. Kyllä nyt on silmät avartuneet niin paljolle.. Toisaalta, en väitä etteikö voisi olla avarakatseinen ilman hoitojakin. Minä en ehkä kuitenkaan olisi tällä tavoin kuin nyt olen..
Mutta silti tiedän olleeni se osa väestöä, joka on lapsettomuudesta kärsinyt, eikä sitä muuta mikään. Ei edes pikkuisemme, hän on osa tätä kaikkea <3
perjantai 17. tammikuuta 2014
Ajatuksia ja pohdintoja lapsettomuushoidoista nyt tässä tilanteessa..
Varhaisultra oli vasta viikolla 11, kuvittelimme puolison kanssa näkevämme siellä pienen katkaravun kellumassa ja olimme niiiin väärässä. Siellähän oli jo pikkuinen, jolla oli kaksi kättä ja kaksi jalkaa, jotka viuhtoivat niin kovaa, että alkoi oikein pelottamaan, miten sisälläni voi olla jotain niin kovasti liikkuvaa, ilman että tunnen liikkeitä? Sydän näkyi selkeästi tummentumana, joka suureni ja pieneni tasaisesti. Olihan se nyt hassua... Puoliso totesi autolle mennessämme, että nyt vasta oikeasti ymmärsi, että meille voisi tulla vauva. Toivoa se herätti taas kovasti ja pientä kuvaa katsellessa jaksaa aamupahoinvointia, joka alkoi melkein heti testin tekemisen jälkeen ja jatkuu tänäkin päivänä. Tosin mielestäni aamupahoinvointi on vain legenda. Itselläni se on ainakin aamusta iltaan kestävää, ihan kuin olisi monetta viikkoa oksennustaudissa. Iltaisin on tullut myös päänsärkyä, johon ei oikein edes kävely ja runsas veden litkiminen auta. Johtuu kuulemma korkeasta raskaushormonipitoisuudesta, jota todella toivon sen olevankin...
Ei tässä ihan oikeasti tätä vieläkään todeksi usko. Ei kaiken sen kokeman jälkeen. Pelkää vain, että jos tämän kaiken nyt menettääkin.... Kuinka sitten käy? Enkä halua kyllä yhtään valittaa oireista, koska joka kerta oksentaessani, oli se sitten aamulla tai illalla, niin mietin vain, että siellä se pieni on kun on oireitakin. jos olisi ns. normaalipäivä, niin pelästyisin varmaan kovasti, että mikä on vikana, onko kaikki hyvin.. Nyt ehkä viimeisen viikon sisään on uskaltanut yöllä pisulla käydessäkin olla kurkkimatta, että eihän vain näy verta. Jotenkin pitäisi vain hyväksyä, että jos jotain käy niin se käy eikä sille mahda mitään, mutta toisaalta taas haluaa niin kovasti pitää pienestä kiinni, ettei tiedä kuinka päin olisi.
Monena iltana on tullut mietittyä hoitoja... Kyllä sitä kuvitteli, että ne rankkoja tulisivat olemaan. Jotenkin kuitenkin eri asiat yllättivät kuin olisi luullut.. kaikki on varmasti yksilökohtaista, paljolti itsestä kiinni ja kuinka kukin asiat kokee, mutta itse olisin ehkä toivonut lapsettomuusklinikalta enemmän empatiaa, yhden ja saman lääkärin, ettei joka kerta olisi tarvinnut selittää asioita uudelleen. Muutoinkin kun hormonit heittävät kaikkien pistosten ja tablettien vuoksi, niin silloin kyllä tarvitsisi, että joku uhraisi 2min siihen että katsoisi silmiin kun puhuu sinulle. En sano sillä, että heidän työnsä siellä helppoa olisi. Ei varmasti kun minunlaisia hormonimonstereita on varmasti useampiakin, mutta en silti mielestäni paljoa vaatinut.. Hieman empatiaa ja ymmärrystä. Onkin ihana lukea muista blogeista, kun joillakin on ollut todella hyvät hoitohenkilöstöt ja asiat toimineet, kotiinkin soitettu tuloksia ja vointia, niitä lukee mieluusti hymyillen. Eikä niin, että kesken ultraäänitutkimuksen (alakautta tehtävän) lääkäri jättää ultraäänivekottimen sisääsi ja käy laittamassa sälekaihtimia kiinni, jotta näkee paremmin ultran kuvaa. Voin kertoa, ettei ollut häävi kokemus... Mutta olen ihan hirveän tyytyväinen, että suomessa on mahdollisuus hoitoihin päästä, on kelan lääkekatto, jota ilman tämä ei olisi monellekaan mahdollista. On lääkäripalvelut ja on osaavaa hoitohenkilökuntaa. Iso kiitos kyllä heille <3
10kg jäi pistosten jälkeen vartaloon muistoksi, toivottavasti ne joskus saan pois ja mahdun vielä ihaniin vanhoihin vaatteisiini. Raskauskilot eivät tässä vaiheessa vielä pelota, niille on jotenkin hyvä syy, niin ne ehkä kestää paremmin kuin, että pistosten jäljiltä masu on pieniä mustelmia täynnä ja olo turvonnut. Kyllä sen nyt huomaa, kuinka mielialat heittelivät hormonilääkitysten aikana. Ei puolisollakaan helppoa ollut, mutta toisaalta ei olisi hänelläkään helppoa ollut lääkitysten alaisuudessa, että....
Onneksi kerroimme lähimmille ihmisille inseminaatioiden alettua, se oli meille sopiva vaihtoehto. Pystyi käymään asioita lävitse. Olisin tullut hulluksi ilman ystäviä, perhettä ja blogeja. Välillä tuntui ettei kukaan ollut ns. oikeassa elämässä samassa tilanteessa. Onneksi, jotkut osasivat välttää sanomasta, että tiedän miltä sinusta tuntuu. Ei voi tietää, jos ei joudu samaa kokemaan... Blogeista näki, että oikeasti ei ole ainoa, ei ole yksin, on muitakin! Se oli helpottava tieto. Kirjoittaminen myös auttoi ja ajatus siitä, että jonain päivänä, joku lukisi näitä tekstejä ja kuukausien päästä palaisi pieni elämänalku sisällään uudelleen muistelemaan lukuhetkiään.. Luen yhä blogeja, ei se ole niin, että kun tulee raskaaksi, niin unohtaa sen kaiken. Ei sitä pysty unohtamaan. Pitkä ja kivinen polku, joka kasvatti ihmisenä. Vaikka välillä tuntui, että makuukammarin puolella kaikki oli kellotettu ja aikataulutettu, eikä olisi yhtään innostanut, mutta pakko oli, niin nyt pystyy nauttimaan taas kaikenlaisesta yhteisestä ajasta puolison kanssa ihan erilailla. Koen, että nämä hoidot opettivat paljon meille molemmille, samoin kuin meidän perheillemme ja ystävillemmekin. Kukaan meistä ei pidä itsestään selvänä uuden elämän alkua.
Aiemmin, jos olisin kysynyt esim. työkaverilta tai tutulta, että meinaattekos perhettä perustaa tai koska olis pikkuista suunnitelmissa, niin nykyään kyllä, jos kysyisin, niin kysyisin että, onko ollut toiveissa lisää perheenjäseniä...? Ja kysyisin todella hienovaraisesti. Tai jättäisin kysymättä, ja antaisin toisen kertoa jos haluaisi.
Mitä jäi siis mieleen hoidoista? Ihan mieleentulojärjestyksessä...
Rankkoja, mutta opettavaisia aikoja
Toivottavasti olisivat ikuisesti ohitse, kerta riittäisi näitä hoitoja kiitos
Onnellisuus hoitojen olemassa olosta ja niihin pääsystä
Ihan kuin katselisi kaukaisuuteen, kun pohtii puolta vuotta taakse päin, ei edes aavistanut mitä oli edessä
Onnellisuus pienestä <3
Usko siihen, että tämä kaikki oli juuri tämän pienen arvoista, opetti meitä jo ennen syntymäänsäkään ja paljon <3
Ei tässä ihan oikeasti tätä vieläkään todeksi usko. Ei kaiken sen kokeman jälkeen. Pelkää vain, että jos tämän kaiken nyt menettääkin.... Kuinka sitten käy? Enkä halua kyllä yhtään valittaa oireista, koska joka kerta oksentaessani, oli se sitten aamulla tai illalla, niin mietin vain, että siellä se pieni on kun on oireitakin. jos olisi ns. normaalipäivä, niin pelästyisin varmaan kovasti, että mikä on vikana, onko kaikki hyvin.. Nyt ehkä viimeisen viikon sisään on uskaltanut yöllä pisulla käydessäkin olla kurkkimatta, että eihän vain näy verta. Jotenkin pitäisi vain hyväksyä, että jos jotain käy niin se käy eikä sille mahda mitään, mutta toisaalta taas haluaa niin kovasti pitää pienestä kiinni, ettei tiedä kuinka päin olisi.
Monena iltana on tullut mietittyä hoitoja... Kyllä sitä kuvitteli, että ne rankkoja tulisivat olemaan. Jotenkin kuitenkin eri asiat yllättivät kuin olisi luullut.. kaikki on varmasti yksilökohtaista, paljolti itsestä kiinni ja kuinka kukin asiat kokee, mutta itse olisin ehkä toivonut lapsettomuusklinikalta enemmän empatiaa, yhden ja saman lääkärin, ettei joka kerta olisi tarvinnut selittää asioita uudelleen. Muutoinkin kun hormonit heittävät kaikkien pistosten ja tablettien vuoksi, niin silloin kyllä tarvitsisi, että joku uhraisi 2min siihen että katsoisi silmiin kun puhuu sinulle. En sano sillä, että heidän työnsä siellä helppoa olisi. Ei varmasti kun minunlaisia hormonimonstereita on varmasti useampiakin, mutta en silti mielestäni paljoa vaatinut.. Hieman empatiaa ja ymmärrystä. Onkin ihana lukea muista blogeista, kun joillakin on ollut todella hyvät hoitohenkilöstöt ja asiat toimineet, kotiinkin soitettu tuloksia ja vointia, niitä lukee mieluusti hymyillen. Eikä niin, että kesken ultraäänitutkimuksen (alakautta tehtävän) lääkäri jättää ultraäänivekottimen sisääsi ja käy laittamassa sälekaihtimia kiinni, jotta näkee paremmin ultran kuvaa. Voin kertoa, ettei ollut häävi kokemus... Mutta olen ihan hirveän tyytyväinen, että suomessa on mahdollisuus hoitoihin päästä, on kelan lääkekatto, jota ilman tämä ei olisi monellekaan mahdollista. On lääkäripalvelut ja on osaavaa hoitohenkilökuntaa. Iso kiitos kyllä heille <3
10kg jäi pistosten jälkeen vartaloon muistoksi, toivottavasti ne joskus saan pois ja mahdun vielä ihaniin vanhoihin vaatteisiini. Raskauskilot eivät tässä vaiheessa vielä pelota, niille on jotenkin hyvä syy, niin ne ehkä kestää paremmin kuin, että pistosten jäljiltä masu on pieniä mustelmia täynnä ja olo turvonnut. Kyllä sen nyt huomaa, kuinka mielialat heittelivät hormonilääkitysten aikana. Ei puolisollakaan helppoa ollut, mutta toisaalta ei olisi hänelläkään helppoa ollut lääkitysten alaisuudessa, että....
Onneksi kerroimme lähimmille ihmisille inseminaatioiden alettua, se oli meille sopiva vaihtoehto. Pystyi käymään asioita lävitse. Olisin tullut hulluksi ilman ystäviä, perhettä ja blogeja. Välillä tuntui ettei kukaan ollut ns. oikeassa elämässä samassa tilanteessa. Onneksi, jotkut osasivat välttää sanomasta, että tiedän miltä sinusta tuntuu. Ei voi tietää, jos ei joudu samaa kokemaan... Blogeista näki, että oikeasti ei ole ainoa, ei ole yksin, on muitakin! Se oli helpottava tieto. Kirjoittaminen myös auttoi ja ajatus siitä, että jonain päivänä, joku lukisi näitä tekstejä ja kuukausien päästä palaisi pieni elämänalku sisällään uudelleen muistelemaan lukuhetkiään.. Luen yhä blogeja, ei se ole niin, että kun tulee raskaaksi, niin unohtaa sen kaiken. Ei sitä pysty unohtamaan. Pitkä ja kivinen polku, joka kasvatti ihmisenä. Vaikka välillä tuntui, että makuukammarin puolella kaikki oli kellotettu ja aikataulutettu, eikä olisi yhtään innostanut, mutta pakko oli, niin nyt pystyy nauttimaan taas kaikenlaisesta yhteisestä ajasta puolison kanssa ihan erilailla. Koen, että nämä hoidot opettivat paljon meille molemmille, samoin kuin meidän perheillemme ja ystävillemmekin. Kukaan meistä ei pidä itsestään selvänä uuden elämän alkua.
Aiemmin, jos olisin kysynyt esim. työkaverilta tai tutulta, että meinaattekos perhettä perustaa tai koska olis pikkuista suunnitelmissa, niin nykyään kyllä, jos kysyisin, niin kysyisin että, onko ollut toiveissa lisää perheenjäseniä...? Ja kysyisin todella hienovaraisesti. Tai jättäisin kysymättä, ja antaisin toisen kertoa jos haluaisi.
Mitä jäi siis mieleen hoidoista? Ihan mieleentulojärjestyksessä...
Rankkoja, mutta opettavaisia aikoja
Toivottavasti olisivat ikuisesti ohitse, kerta riittäisi näitä hoitoja kiitos
Onnellisuus hoitojen olemassa olosta ja niihin pääsystä
Ihan kuin katselisi kaukaisuuteen, kun pohtii puolta vuotta taakse päin, ei edes aavistanut mitä oli edessä
Onnellisuus pienestä <3
Usko siihen, että tämä kaikki oli juuri tämän pienen arvoista, opetti meitä jo ennen syntymäänsäkään ja paljon <3
lauantai 21. joulukuuta 2013
Haaste
Haaste tuli ainako kaksin-blogista, kiitos haasteesta :)
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
Haasteen säännöt:
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän tulee valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun tulee kertoa kenet olet haastanut.
6. Kerro kuka sinut haastoi. Ei takaisin haastamista.
11 asiaa minusta:
1. Olen pessimisti, joka kuitenkin haluaa uskoa sisäisesti toivoon
2. Olen myös ikuinen haaveilija ja unelmoija
3. Syön paljon suklaata
4. Kiroilen harvoin
5. Tykkään kaikesta kauniista ja monista kimaltavista asioista
6. Tiedän, että ilman elämänkokemuksiani en olisi sama ihminen
7. Olen empaattinen
8. Ja hajamielinen, muistini on huono ja keskittymiskykyni vielä huonompi
9. Tykkään kaikista 4:stä vuodenajasta
10.Urheilen usein
11.Pidän ystäviäni suuressa arvossa
Minulle haastetut kysymykset:
1. Onko sinulla uudenvuodenlupausta vuodelle 2014, jos on, niin mitä?
-yrittää vähentää herkkujen syömistä
2. Mikä on ollut elämäsi onnellisin hetki?
-Kihlautuminen
3. Mikä on lempi vuodenaikasi ja miksi?
-Tykkään kaikista neljästä vuodenajasta
4. Mikä on mieluisin tapasi viettää lomaa?
-rentoillen puolison kanssa
5. Jos voisit muuttaa maailmassa yhden asian, mikä se olisi?
-poistaisin katkeruuden
6. Ketä arvostat?
-ystäviäni
7. Mikä on paras asia itsessäsi?
-empatiakyky
8. Mikä on paras asia puolisossasi?
-tapa välittää ja näyttää se
9. Pidätkö enemmän suolaisesta vai makeasta?
-makeasta
10. Mistä tekemästäsi asiasta olet ylpeä?
-selviytymisestä vahvaksi ihmiseksi elämän myötä
11. Mikä on nolointa mitä sinulle on tapahtunut?
-liikunnanohjaajakurssilla lukiossa kun opettaja laittoi minut tekemään/yrittämään leukoja muiden keskelle, muut ryhmäläiset olivat poikia ja ammattijalkapalloilijoita, joten se jäi traumaattiseksi :D
Sen verran rikon nyt sääntöä, että en haasta ketään, koska en oikein vielä tiedä, kuinka tämän blogin kanssa menetellä. Mutta tiedän, että tulen lukemaan niitä blogeja, joita tähän astikin olen lukenut, odottamaan heidän kanssaan onnellista alkua heillekin..
sunnuntai 15. joulukuuta 2013
Elämäni ensinmäinen positiivinen raskaustesti
Niin. Ne kuukautiset, joita kovasti manasin, eivät ikinä alkaneet. Niiden olisi pitänyt alkaa torstaina, ja kuten blogiinkin laitoin, olin tehnyt tikkutestin, joka näytti täydellisen puhdasta negatiivista. Lauantaina ostin 4 pakettia siteitä, ajatuksella että nyt tulee kunnon vuotomenkat, kun niin myöhässäkin ovat. Maanantaina kun heräsin, niin rinnat olivat niin kipeät ja kosketusarat, ettei mahallaan makuulla olo tullut kysymykseenkään, saatika pystyyn nouseminen ilman rinnoista kiinnipitoa. Äkkiä rintaliivit päälle. Mutta vielä silloinkaan en sitä todeksi uskonut. En näiden kaikkien vuosien jälkeen. Tämän kaiken pettymyksen ja odotuksen jälkeen, en halunnut pettyä. Odotin vain kuukautisia alkavaksi. Kyllä ne alkavat, tein sen testinkin, ne alkaa kyllä ihan kohta...
Tiistaina tein elämäni ensimmäisen digitaalisen clear blue:n raskaustestin, joka näytti tulokseksi: raskaana 2-3 viikkoa. Elämäni ensimmäinen positiivinen raskaustesti kaikkien lukemattomien testien joukossa, kaikkien niiden tikkutestien siis. Ensimmäinen ajatus? Pelko. Suoranainen paniikki ja pelko. Mitä jos tulee keskenmeno? Kuinka kestämme sen tämän kaiken jälkeen? Filminauha vain vilahteli silmien ohitse kaikista mahdollisista pahoista ajatuksista ja oli istuttava hetkeksi. Kuinka hoidot vaikuttavat lapseen? Nopea laskutoimitus ja häihin tasan 9kk aikaa, eli niitä olisi siirrettävä. Mutta ei vielä. Niin moni asia voisi mennä vielä pieleen. Kumppani hallitsi ajatuksensa minua paremmin. Vaikka varauksella suhtautui hänkin.
Luulen, että en odottanut sitä 3min tikkutestin kanssa. Muistan yhä kuinka heti kastettuani tikun ilmestyi vahva tumma viiva. 1kpl. Noh, en sitten ilmeisesti jäänyt haamuja edes tarkastelemaan.. Sen kerran, kun olisi ehkä kannattanut...
Soitin taysiin klinikalle. Joulusulun vuoksi meillä on nyt ensimmäinen ultra 8.1.-14. Jolloin nähdään, onko alkio tallella, onko oikeassa paikassa ja montako heitä siellä on. Jännittää ihan pirusti.
En ole ikinä ajatellut, että kun puhutaan esim. että on raskaana viidennellä viikolla, niin alkio on silloin vasta 3 viikon ikäinen. Vaikka meilläkin tarkka inseminaatiopäivä on tiedossa, niin lasku alkaa siltikin viimeisistä kuukautisista. Näin ollen laskettuna, viikkoja olisikin nyt jo 7. Hui...
Mitä tästä kaikesta voi sanoa? Pelottaa hirmuisesti, oikeastaan ihan kaikki. Mutta tiedättekö, jonkinlainen helpotuksen aalto hyökyi kuitenkin ylitse. Helpotus siitä, että jopa minunkin on mahdollista saada positiivinen testi. En enään loppuvaiheessa uskonut siihen ollenkaan. En myöskään uskonut inseminaatioon loppuvaiheessa. Mutta en kyllä vielä ota sanojani takaisin, en ennen 8.1:stä kun näen, että onko siellä masussa tosiaan jotain. Sitten uskaltaa vasta huokaista helpotuksesta. Jollain tasolla ainakin. Jonkinlainen toivon kipinä syttyi kuitenkin, se oli jo todella todella syvällä pienessä mustassa luolassa, mutta nyt sieltä kajastaa ihan pikkuruisen pieni lämmin valon kajastus, todella todella kaukaa.. Ehkä toivoa onkin, tämän kaiken kokeman ja odotuksen jälkeen. Ehkä meistäkin voi jonain päivänä tulla isä ja äiti? Vielä näin muutaman viikon sulattelujen jälkeenkään ei uskalla täysin toivoa niin hyvää tapahtuvaksi.. Vaikka toisaalta niin niin niin kovasti toivoo...
Puolisolle sanoinkin, kun tällä viikolla tai siis viime viikolla alkoi pahoinvointi. Aamusta iltaan kestävä pahoinvointi, joka todellakin on vaikeuttanut elämää. Että anna minun hössöttää, anna minun miettiä ja pohtia. Jos tämä on ainoa hetki, kun voin olla raskaana, jos jotain käykin, niin haluan nauttia siitä, että tunnen oireita pikkuisen alkiomme vuoksi. Silloin tiedän, että jotain siellä on. Ja kumpa se pysyisi siellä joulun ja uuden vuoden ylitse, tarttuisi oikein oikein kovasti kiinni, eikä haluaisi päästää irti... Koska oikeasti, me niin haluaisimme oman pienen. Ihan kuin niin moni muukin! Tiedän sen, ja toisaalta tunnen kovaa syyllisyyttä siitä, että meille on annettu se pieni toivonkipinä, ja joku muu jää yhä odottamaan.. Vaikka tiedän, ettei meidän pieni olisi keneltäkään muulta pois.. Mutta kun tietää sen tunteen, kun lukee, että jollekin on näin ihanasti käynyt ja sen tunteen, että voi kumpa joskus meillekin... Soisin tämän jokaiselle, ihan jokaiselle tätä haluavalle... Vaikka olo on kuin rekan alle jääneellä 2vk oksennustaudissa olevalle, niin haluan silti pitää kiinni tästä pienestä mahdollisuudesta. Ja toivon, että tästä seuraisi, ihan oikea terve pieni ihmeemme, jota niin olemme odottaneet.. Toivon, että joku saa tästä edes hieman toivoa... Ja se joku, saa itsekin tämän kokea <3
Tiistaina tein elämäni ensimmäisen digitaalisen clear blue:n raskaustestin, joka näytti tulokseksi: raskaana 2-3 viikkoa. Elämäni ensimmäinen positiivinen raskaustesti kaikkien lukemattomien testien joukossa, kaikkien niiden tikkutestien siis. Ensimmäinen ajatus? Pelko. Suoranainen paniikki ja pelko. Mitä jos tulee keskenmeno? Kuinka kestämme sen tämän kaiken jälkeen? Filminauha vain vilahteli silmien ohitse kaikista mahdollisista pahoista ajatuksista ja oli istuttava hetkeksi. Kuinka hoidot vaikuttavat lapseen? Nopea laskutoimitus ja häihin tasan 9kk aikaa, eli niitä olisi siirrettävä. Mutta ei vielä. Niin moni asia voisi mennä vielä pieleen. Kumppani hallitsi ajatuksensa minua paremmin. Vaikka varauksella suhtautui hänkin.
Luulen, että en odottanut sitä 3min tikkutestin kanssa. Muistan yhä kuinka heti kastettuani tikun ilmestyi vahva tumma viiva. 1kpl. Noh, en sitten ilmeisesti jäänyt haamuja edes tarkastelemaan.. Sen kerran, kun olisi ehkä kannattanut...
Soitin taysiin klinikalle. Joulusulun vuoksi meillä on nyt ensimmäinen ultra 8.1.-14. Jolloin nähdään, onko alkio tallella, onko oikeassa paikassa ja montako heitä siellä on. Jännittää ihan pirusti.
En ole ikinä ajatellut, että kun puhutaan esim. että on raskaana viidennellä viikolla, niin alkio on silloin vasta 3 viikon ikäinen. Vaikka meilläkin tarkka inseminaatiopäivä on tiedossa, niin lasku alkaa siltikin viimeisistä kuukautisista. Näin ollen laskettuna, viikkoja olisikin nyt jo 7. Hui...
Mitä tästä kaikesta voi sanoa? Pelottaa hirmuisesti, oikeastaan ihan kaikki. Mutta tiedättekö, jonkinlainen helpotuksen aalto hyökyi kuitenkin ylitse. Helpotus siitä, että jopa minunkin on mahdollista saada positiivinen testi. En enään loppuvaiheessa uskonut siihen ollenkaan. En myöskään uskonut inseminaatioon loppuvaiheessa. Mutta en kyllä vielä ota sanojani takaisin, en ennen 8.1:stä kun näen, että onko siellä masussa tosiaan jotain. Sitten uskaltaa vasta huokaista helpotuksesta. Jollain tasolla ainakin. Jonkinlainen toivon kipinä syttyi kuitenkin, se oli jo todella todella syvällä pienessä mustassa luolassa, mutta nyt sieltä kajastaa ihan pikkuruisen pieni lämmin valon kajastus, todella todella kaukaa.. Ehkä toivoa onkin, tämän kaiken kokeman ja odotuksen jälkeen. Ehkä meistäkin voi jonain päivänä tulla isä ja äiti? Vielä näin muutaman viikon sulattelujen jälkeenkään ei uskalla täysin toivoa niin hyvää tapahtuvaksi.. Vaikka toisaalta niin niin niin kovasti toivoo...
Puolisolle sanoinkin, kun tällä viikolla tai siis viime viikolla alkoi pahoinvointi. Aamusta iltaan kestävä pahoinvointi, joka todellakin on vaikeuttanut elämää. Että anna minun hössöttää, anna minun miettiä ja pohtia. Jos tämä on ainoa hetki, kun voin olla raskaana, jos jotain käykin, niin haluan nauttia siitä, että tunnen oireita pikkuisen alkiomme vuoksi. Silloin tiedän, että jotain siellä on. Ja kumpa se pysyisi siellä joulun ja uuden vuoden ylitse, tarttuisi oikein oikein kovasti kiinni, eikä haluaisi päästää irti... Koska oikeasti, me niin haluaisimme oman pienen. Ihan kuin niin moni muukin! Tiedän sen, ja toisaalta tunnen kovaa syyllisyyttä siitä, että meille on annettu se pieni toivonkipinä, ja joku muu jää yhä odottamaan.. Vaikka tiedän, ettei meidän pieni olisi keneltäkään muulta pois.. Mutta kun tietää sen tunteen, kun lukee, että jollekin on näin ihanasti käynyt ja sen tunteen, että voi kumpa joskus meillekin... Soisin tämän jokaiselle, ihan jokaiselle tätä haluavalle... Vaikka olo on kuin rekan alle jääneellä 2vk oksennustaudissa olevalle, niin haluan silti pitää kiinni tästä pienestä mahdollisuudesta. Ja toivon, että tästä seuraisi, ihan oikea terve pieni ihmeemme, jota niin olemme odottaneet.. Toivon, että joku saa tästä edes hieman toivoa... Ja se joku, saa itsekin tämän kokea <3
Silitti hiljaa enkelin siipi, kauneinta kaikista käytti.
Onnen ovesta sisään hiipi, toiveet todeksi täytti.
Onnen ovesta sisään hiipi, toiveet todeksi täytti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)