Varhaisultra oli vasta viikolla 11, kuvittelimme puolison kanssa näkevämme siellä pienen katkaravun kellumassa ja olimme niiiin väärässä. Siellähän oli jo pikkuinen, jolla oli kaksi kättä ja kaksi jalkaa, jotka viuhtoivat niin kovaa, että alkoi oikein pelottamaan, miten sisälläni voi olla jotain niin kovasti liikkuvaa, ilman että tunnen liikkeitä? Sydän näkyi selkeästi tummentumana, joka suureni ja pieneni tasaisesti. Olihan se nyt hassua... Puoliso totesi autolle mennessämme, että nyt vasta oikeasti ymmärsi, että meille voisi tulla vauva. Toivoa se herätti taas kovasti ja pientä kuvaa katsellessa jaksaa aamupahoinvointia, joka alkoi melkein heti testin tekemisen jälkeen ja jatkuu tänäkin päivänä. Tosin mielestäni aamupahoinvointi on vain legenda. Itselläni se on ainakin aamusta iltaan kestävää, ihan kuin olisi monetta viikkoa oksennustaudissa. Iltaisin on tullut myös päänsärkyä, johon ei oikein edes kävely ja runsas veden litkiminen auta. Johtuu kuulemma korkeasta raskaushormonipitoisuudesta, jota todella toivon sen olevankin...
Ei tässä ihan oikeasti tätä vieläkään todeksi usko. Ei kaiken sen kokeman jälkeen. Pelkää vain, että jos tämän kaiken nyt menettääkin.... Kuinka sitten käy? Enkä halua kyllä yhtään valittaa oireista, koska joka kerta oksentaessani, oli se sitten aamulla tai illalla, niin mietin vain, että siellä se pieni on kun on oireitakin. jos olisi ns. normaalipäivä, niin pelästyisin varmaan kovasti, että mikä on vikana, onko kaikki hyvin.. Nyt ehkä viimeisen viikon sisään on uskaltanut yöllä pisulla käydessäkin olla kurkkimatta, että eihän vain näy verta. Jotenkin pitäisi vain hyväksyä, että jos jotain käy niin se käy eikä sille mahda mitään, mutta toisaalta taas haluaa niin kovasti pitää pienestä kiinni, ettei tiedä kuinka päin olisi.
Monena iltana on tullut mietittyä hoitoja... Kyllä sitä kuvitteli, että ne rankkoja tulisivat olemaan. Jotenkin kuitenkin eri asiat yllättivät kuin olisi luullut.. kaikki on varmasti yksilökohtaista, paljolti itsestä kiinni ja kuinka kukin asiat kokee, mutta itse olisin ehkä toivonut lapsettomuusklinikalta enemmän empatiaa, yhden ja saman lääkärin, ettei joka kerta olisi tarvinnut selittää asioita uudelleen. Muutoinkin kun hormonit heittävät kaikkien pistosten ja tablettien vuoksi, niin silloin kyllä tarvitsisi, että joku uhraisi 2min siihen että katsoisi silmiin kun puhuu sinulle. En sano sillä, että heidän työnsä siellä helppoa olisi. Ei varmasti kun minunlaisia hormonimonstereita on varmasti useampiakin, mutta en silti mielestäni paljoa vaatinut.. Hieman empatiaa ja ymmärrystä. Onkin ihana lukea muista blogeista, kun joillakin on ollut todella hyvät hoitohenkilöstöt ja asiat toimineet, kotiinkin soitettu tuloksia ja vointia, niitä lukee mieluusti hymyillen. Eikä niin, että kesken ultraäänitutkimuksen (alakautta tehtävän) lääkäri jättää ultraäänivekottimen sisääsi ja käy laittamassa sälekaihtimia kiinni, jotta näkee paremmin ultran kuvaa. Voin kertoa, ettei ollut häävi kokemus... Mutta olen ihan hirveän tyytyväinen, että suomessa on mahdollisuus hoitoihin päästä, on kelan lääkekatto, jota ilman tämä ei olisi monellekaan mahdollista. On lääkäripalvelut ja on osaavaa hoitohenkilökuntaa. Iso kiitos kyllä heille <3
10kg jäi pistosten jälkeen vartaloon muistoksi, toivottavasti ne joskus saan pois ja mahdun vielä ihaniin vanhoihin vaatteisiini. Raskauskilot eivät tässä vaiheessa vielä pelota, niille on jotenkin hyvä syy, niin ne ehkä kestää paremmin kuin, että pistosten jäljiltä masu on pieniä mustelmia täynnä ja olo turvonnut. Kyllä sen nyt huomaa, kuinka mielialat heittelivät hormonilääkitysten aikana. Ei puolisollakaan helppoa ollut, mutta toisaalta ei olisi hänelläkään helppoa ollut lääkitysten alaisuudessa, että....
Onneksi kerroimme lähimmille ihmisille inseminaatioiden alettua, se oli meille sopiva vaihtoehto. Pystyi käymään asioita lävitse. Olisin tullut hulluksi ilman ystäviä, perhettä ja blogeja. Välillä tuntui ettei kukaan ollut ns. oikeassa elämässä samassa tilanteessa. Onneksi, jotkut osasivat välttää sanomasta, että tiedän miltä sinusta tuntuu. Ei voi tietää, jos ei joudu samaa kokemaan... Blogeista näki, että oikeasti ei ole ainoa, ei ole yksin, on muitakin! Se oli helpottava tieto. Kirjoittaminen myös auttoi ja ajatus siitä, että jonain päivänä, joku lukisi näitä tekstejä ja kuukausien päästä palaisi pieni elämänalku sisällään uudelleen muistelemaan lukuhetkiään.. Luen yhä blogeja, ei se ole niin, että kun tulee raskaaksi, niin unohtaa sen kaiken. Ei sitä pysty unohtamaan. Pitkä ja kivinen polku, joka kasvatti ihmisenä. Vaikka välillä tuntui, että makuukammarin puolella kaikki oli kellotettu ja aikataulutettu, eikä olisi yhtään innostanut, mutta pakko oli, niin nyt pystyy nauttimaan taas kaikenlaisesta yhteisestä ajasta puolison kanssa ihan erilailla. Koen, että nämä hoidot opettivat paljon meille molemmille, samoin kuin meidän perheillemme ja ystävillemmekin. Kukaan meistä ei pidä itsestään selvänä uuden elämän alkua.
Aiemmin, jos olisin kysynyt esim. työkaverilta tai tutulta, että meinaattekos perhettä perustaa tai koska olis pikkuista suunnitelmissa, niin nykyään kyllä, jos kysyisin, niin kysyisin että, onko ollut toiveissa lisää perheenjäseniä...? Ja kysyisin todella hienovaraisesti. Tai jättäisin kysymättä, ja antaisin toisen kertoa jos haluaisi.
Mitä jäi siis mieleen hoidoista? Ihan mieleentulojärjestyksessä...
Rankkoja, mutta opettavaisia aikoja
Toivottavasti olisivat ikuisesti ohitse, kerta riittäisi näitä hoitoja kiitos
Onnellisuus hoitojen olemassa olosta ja niihin pääsystä
Ihan kuin katselisi kaukaisuuteen, kun pohtii puolta vuotta taakse päin, ei edes aavistanut mitä oli edessä
Onnellisuus pienestä <3
Usko siihen, että tämä kaikki oli juuri tämän pienen arvoista, opetti meitä jo ennen syntymäänsäkään ja paljon <3
